Rokkikonsertissa – Tarina huijauksesta ja petoksesta

Vaimo yllätti minut iloisesti pari kuukautta sitten, kun kertoi että hän oli hankkinut meille liput rokkikonserttiin. Koska edellisen kerran olin käynyt rokkikeikalla, kun Metallica soitti Oulunkylässä vuonna 1993, olin aivan innoissani. Keikkapäivää odotin kuin lapsi joulua. Kun en innostukseltani oikein öisin saanut unta, mietin aina että mikähän bändi siellä mahtaa esiintyä. Metallica, Megadeth vai kenties Gunnarit. Suosikeistani Queenin ja Nirvanan esiintymistä pidin jokseenkin epätodennäköisesti, koska heillä on ollut solistiosastolla valitettavia kuolemantapauksia hiljattain.

Odottavan aika on pitkä ja kaksi kuukautta kului todella hitaasti. Kasvattelin siinä odotellessa tukkaa ja opettelin James Hetfieldin rajuja ilmeitä kylpyhuoneessa peilin edessä.

Satamiljoonaa kännykkäkuvaa

Viimein koitti keskiviikko 24.7.2019 ja hartaasti odotettu keikkapäivä. Heräsin jo varhain, koska uni ei innostukselta oikein silmässä pysynyt. Heti aamuista aloin valmistautumaan illan rokkikonserttiin. Värjäsin hiukseni mustaksi, pukeuduin mustaan t-paitaan ja jalkaani luonnollisesti vedin mustat pillifarkut. Kuten rokkikonsertteihin on tapana, pyyhkäisin vaimon meikkilaukusta hiukan kajaaliakin naamaan.

Koska lapsenvahtimme petti viime hetkellä, piti rokkikonserttiin mukaan ottaa myös meidän kahdeksan kuukauden ikäinen poikakin. Se on toisaalta ihan hyvä, koska hänellä on kanssani sama musiikkimaku vaikkei hän nuoresta iästä johtuen osaakaan vielä moshata tai näyttää sormillaan pirunmerkkejä. Mietin että laitan pojallekin keikkaa varten hieman rokkikuosia päälle ja olin tarkoitusta varten tilannut hänelle niittivyön ja mustaa päällepantavaa. Vaimo piti ideaani älyttömänä ja poika joutui lähtemään keikalle naurettavissa vauvanvaatteissa.

Muistelin, että rokkikonserteissa kuuluu olla päissään. Tässä oli kuitenkin ongelma, koska olimme autolla menossa keikalle. Vaimo ei muutenkaan tykkää väkijuomista, korttipeleistä ja tanssihuveista, joten kehitin salajuonen. Pakkasin reppuun vaippojen ja pilttipurkkien sekaan oluttölkkejä ja pullon pöytäviinaa. Niitä voisi sitten keikalla väenpaljouden seassa vaimolta huomaamatta naukkailla.

Koitti ilta ja suuntasimme keikkapaikalle Malmin lentokentälle. Porukkaa siellä oli hirvittävä määrä, mutta ei tämä porukka näyttänyt olevan mihinkään rokkikonserttiin menossa. Hetken hätäännyin, että ollaanko tultu sittenkin herätysjuhlille eikä rokkikonserttiin. Vaimo vakuutteli, että ollaan oikeassa paikassa. Ehkä nämä herätysjuhlapukeutuneet ihmiset ovatkin menossa lähistölle jonnekin toiselle keikalle. Kun suunnattiin portille, paljastui että kyllä he ovat samalle keikalle tulossa.

Portilla pojankloppi huomioliiveissä sanoi, että haluaa katsoa laukkuuni. Jos siitä tyytyväiseksi tulet niin katso pois, sanoin. Pojankloppi löysi kuin löysikin juomani, joita edes vaimoni ei ollut onnistunut löytämään. Sanoi ettei niitä saa viedä keikka-alueelle. Olin ihmeissäni. Meinaako se, että rokkikonsertissa joku olisi selvinpäin. Ei auttanut. Pöykky ja bisset jäivät pojalle. Sanoin että on ainakin pöytäviinan kanssa varovainen ja lantraa sen johonkin mieluummin kuin alkaa sitä raakana juomaan. Hetken olin jo huolissani, että joutuisin olemaan rokkikonsertissa selvinpäin, mutta sitten tajusin, että kyllä kunnon rokkikonsertissa kiljuastiat yleisön seassa kiertävät, joten huoleni on varmasti aiheeton.

Keikka-alue oli valtava kulttuurishokki. Se oli täynnä sitä herätysjuhlaväkeä ja olin ainoa, joka oli tälläytynyt kunnon rokkikuosiin. 90 % porukasta oli eri-ikäisiä naisia. Osan heidän seurassaan liikkui miehiä, jotka näyttivät alistuneilta ja heidän lampaankatseissaan näkyi nöyryys, mutta myös ahdistus. He eivät hymyilleet. Lisäksi he olivat selvinpäin.
Muistan kun Rantarockissa 90-luvulla ja Ogelissa Metallican keikalla haisi kilju ja urea ja juhlakansa liikkui pääosin kontaten kynnenaluset mullassa ja ne jotka yleisössä pysyivät pystyssä, pysyivät toisiin nojaten
Mihinkähän olen oikein tullut?

Minä ja poika petoksen paljastuttua

Pikkuhiljaa petos alkoi paljastua. Odottelin, että lämppärinä olisi vähintäänkin Sepultura, mutta lavalle kömpikin nuori nainen, joka alkoi laulamaan teknoa. Tämä nainen oli liikkeistään ja kehonkoostumuksesta päätellen käynyt ahkerasti aerobic-tunneilla. Sitten tuli pääesiintyjän vuoro. Se oli sellainen punatukkainen menninkäinen, jolla oli itseäni vahvempi parrankasvu. Kun se alkoi soittamaan kitaraa ja laulamaan nasaalilla äänellään, naiset ympärilläni alkoivat itkemään. Nämä  harvalukuiset alistuneet ja tahdottomat miehet alkoivat samanaikaisesti halailemaan naisiaan. Tunsin itseni moukaksi, kun minua ei yhtään itkettänyt. Mietin mummolan koiran kuolemaa ja Portugalin tappiota Kreikalle vuoden 2004 EM-finaalissa ja sainkin muutaman kyyneleen aikaiseksi.

Naiset itkivät parin biisin ajan ja sitten kaivoivat kännykät esiin. Menninkäinen sai sen jälkeen laulaa yksin vailla kenenkään huomiota, kun alkoi armoton kännyköillä kuvaaminen. Otettiin kuvia itsestä eri ilmeillä ja taustoilla. Kuvia otettiin myös eri kokoonpanoilla ja erilaisilla sommitelmilla. Välillä Kerttu oli Liisan kanssa, välillä Marjatta mukana kuvassa. Välillä Liisa kuvassa keskellä, välillä Marjatta vasemmalla. Tämä kännyköillä sählääminen kesti keikan loppuun saakka ja jatkui vielä keikan jälkeen porttien ulkopuolellakin.

Kun kiljuastiaa ei yleisössä näkynyt tai sitä ei vain minulle haluttu tarjota, päätin viihdyttää itseäni. Kävelin kojulle, josta ihmiset kantoivat pyttipannua ja makkaraperunoita. Puoli tuntia jonotettuani tuli vihdoin minun vuoroni. Meinasin lentää perseelleni, kun näin sapuskan hinnan. Pikkukippo pyttipannua maksoi saman verran kuin pihvi ravintolassa. Tämä herätysjuhlaväki taitaa olla IT-miljonäärejä, kun heillä on varaa tuon hintaisia sapuskoja syödä. Oluttakaan en viitsinyt ostaa, koska se olisi tuntunut siltä kuin olisi ostanut omia oluita järjestäjältä takaisin monikertaisella hinnalla.

Keikkapaikalla maleksiessani koitin pitää matalaa profiilia ja vältellä tuttuja. Pari kertaa jouduin maastoutumaan väkijoukkoon, kun joku puolituttu näkyi väkijoukossa. Koitin myös vältellä joutumasta mukaan kenenkään kännykkäkuviin, mutta se osoittautui mahdottomaksi koska niitä ammuttiin ympärillä miljoonia.

Räpläsin kännykkää ja harmittelin kun näissä uusissa puhelimissa ei ole enää matopeliä. Sitten huomasin Instagramista, että ehkä eteläisen Suomen kovin jätkä, Semir Ben-Amorkin oli mukana keikalla. Katala naisväki oli siis onnistunut huijaamaan muitakin miehiä, jopa itseä rankempia karjuja tälle ”rokkikeikalle”. Jos ”Semi” voi kävellä täällä pystypäin niin kyllä minäkin. Lakkasin häpeämästä itseäni niin paljon.

Vaikka vaimo oli minut onnistunut tänne kylmästi huijaamaan, on hänessä myös se empaattinen puolikin. Hän oli arvellut, ettei keikan tarjonta vastaa minun ja pojan musiikkimakua ja oli varannut kuulosuojaimet mukaan pojalle. Aikuinen kyllä kestää mitä vain, mutta lapsia on suojeltava tällaiselta musiikilta.
Pian poika nukahtikin. Kuuntelin kuulokkeista Metallican Kill ’em all ja Megadethin Countdown to Extinction- albumit ja nukahdin itsekin.

Pojan kanssa nukahdettiin

Herättiin pojan kanssa, kun se sama, portilla juomat takavarikoinut kloppi tökki meitä kengänkärjellä kylkiin ja kysyi, että onko pojat nauttinut hieman liikaa. Pidin kysymystä sarkastisena ilkeilynä, koska hänhän se oli meidän viinat juonut.
Katsottiin pojan kanssa ympärillemme. Menninkäinen oli kadonnut lavalta ja herätysjuhlaväki käveli pois keikkapaikalta portteja kohti. Se tarkoitti, että meidänkin kärsimys oli ohi ja vapaus koittanut.

Kuitenkin ei niin paljon huonoa, jottei jotain hyvääkin. Tämä punatukkainen menninkäinen oli laulukielestä päätellen Englannista. Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin etelän lomakohteissa tapaamani englantilaiset futispaitaiset pahapäiset punaniskaöykkärit. Päinvastoin. Menninkäinen oli jopa sympaattisen oloinen ja hassusta lauluäänestä huolimatta varsin rakastettavan oloinen otus. Englantilaisten pisteet nousivat silmissäni.

Polkujuoksu ja diabetes meinasivat minut tappaa

 

 

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin

Ensiksi ajattelin, että en kehtaa tätä tarinaa kertoa, saatikka siitä someen kirjoitella. Kuitenkin niin moni on Helsinki Thaiboxing Clubin salilla ja viesteillä kysellyt, niin kerrottakoon julkisesti tämä tarina siitä, kuinka polkujuoksu meni persiilleen ja 1-tyypin diabetes meinasi hengenkin viedä. Tarinasta tulee pitkä kuin nälkävuosi, koska en osaa referoida. Joku voi pitää tätä tarinaa selittelynä ja huonona tekosyynä, mutta se heille suotakoon.

Viime viikonloppuna oli tosiaan tarkoitus juosta Karhukierros-polkujuoksu 55 km. Kisassa olisi ollut tarjolla myös 34 km, 83 km ja 166 km matkoja. Maratoneja olen juossut, mutta en koskaan sitä pidempää, niin ajattelin että aloitan pidempien matkojen valloituksen tuosta 55 kilometristä. Etukäteen tietysti juoksusta ja siihen valmistautumisesta somessa henkseleitä paukuttelin.

Niin koitti kaunis toukokuinen päivä herran vuotta 2019. Pakkasin vaimon ja lapset mukaan ja lennettiin Norwegianin punavalkoisin siivin Rovaniemelle. Isäukko haki meidät sieltä kotipaikalleni Kemijärvelle pariksi kisaa edeltäväksi päiväksi. Perjantaina pakkasin vaimon ja lapsien lisäksi vielä vanhempanikin autoon ja ajettiin Rukalle Kuusamoon. Kisakeskus sijaitsi Rukalla, eli sieltä piti numerolappu noutaa ja kamat tarkastuttaa. Pidempiin polkujuoksuihin pitää olla tietty varustus mukana, muuten ei päästetä matkan päälle alkuunkaan.
Kisakeskus oli telttakylä, joka oli aika sietämätön diskoteekki. Porukkaa oli niin kuin Posion jääraveissa, musiikit soi, juontaja juonsi ja helppoheikit yritti kaupata kenkää, sykemittaria, pipoa, sukkaa ja urheilujuomaa. Myös metrilakuja myytiin ja sitä ostinkin. Mansikan makuista.

Kisakylästä numerolappua hakemassa

 

Numerolapun sain ja hyväksynnän kamppeilleni. Sitten huoneistohotelliin koko revohka yöpymään. Sää oli karmea. 3 astetta lämmintä ja vettä tiputteli. Sama paska keli vallitsi myös seuraavana päivänä, jolloin juostiin.

Kerronpa teille tässä vaiheessa mikä on sairastamani 1-tyypin diabetes, jos ja kun ette tiedä mikä se käytännössä on. Jos luulet että se on sama sairaus kuin mummollasi niin olet väärässä. Mummollasi on 2-tyypin diabetes, joka on eri sairaus.
Diabeteksessä haima ei tuota insuliiniä, jota diabeetikko pistää itseensä. Insuliinin tehtävä on näin niin kuin kansantajuisesti se, että se kuljettaa ruuansulatuselimistöstä vereen imeytyvän glukoosin eli sokerin soluihin. Eli kun diabeetikko syö esim. perunan, peruna menee mahaan, jossa se hajoaa ja imeytyy pääosin ohutsuolesta verenkiertoon. Terveellä ihmisellä insuliinia erittyy ja sokerit kulkeutuu verestä soluihin, mutta diabeetikolla ilman ulkopuolista insuliinia sokeri jää vereen ja näin ollen verensokeri nousee.

Korkea verensokeri on pitkällä aikavälillä vaarallista, mutta väliaikaisesti ei. Kuin taas sitten liian matala verensokeri johtaa hypoglykemiaan, mikä taas johtaa hautaan, mikäli kroppaan ja vereen ei saada kiireesti jostain sokeria. Yleensä hypoglykemia korjataan juomalla jotain sokeripitoista, mutta tajuttomalle sitä annetaan suoneen.

Diabeetikoilla sairaus vaihtelee. Minun sairaudelleni on tyypillistä, että verensokeri laskee urheilusuorituksessa. Mitä rankempaa, sitä kovempaa se laskee. Ei pelkästään diabeetikoilla, vaan terveilläkin ihmisillä pitkissä, yli 2 tunnin suorituksissa kropan omat glykogeenivarastot, eli energiavarastot eivät riitä energian takaamiseksi, eli sellaisissa suorituksissa energiaa tankataan juomina tai geeleinä matkan aikana. Terveellä ihmisellä tankattu energia päätyy insuliinin vaikutuksesta soluihin energiaksi, mutta diabeetikon täytyy pistää insuliinia, että tämä tapahtuisi. Eli kun itse urheilusuoritus laskee verensokeria, joutuu vielä pistämään insuliinia, mikä lisäksi voimakkaasti laskee verensokeria. Eli tuo on suomeksi sanottuna perkeleellinen soppa ja kauhea säätö. En tiedä ymmärsikö kukaan. Jos ei, niin googlettakaa tai katsokaan diabetes-liiton sivuilta.

Jos joku on tähän asti jaksanut lukea, niin kerrotaan miten itse juoksu sitten meni.
Lauantaina klo 10 oli lähtö. Paska oli keli, mutta fiilis oli hyvä. Join verensokerin korkealle ennen lähtöä, jotta ei tarvitsisi heti alkumatkasta alkaa syömään geelejä ja juomaan urheilujuomia. Olin suunnitellut, että pistän yhden yksikön (mikä on minimimäärä) insuliinia noin 7-8 kilometrin välein. Niin juoksentelin tyytyväisenä poikana ja juoksu tuntui hyvältä. Verensokeri laski hiljalleen matkan rasituksesta ja pistämistäni insuliineista. Tarkoituksena oli että sokeri olisi huoltopaikalla 35 kilometrin kohdalla 5-10, jolloin pysähtyisin ja tekisin tukevamman hiilaritankkauksen, jolla verensosokerit nostaisin taas mahdollisimman ylös loppumatkaa varten . Huoltopaikalla verensokeri oli 6, eli se meni nappiin siltä osin. Tankkasin huoltopaikalla veteen sekoitettua maltoa 250 g maltoa, hiukan suklaata, keksejä ja suolaa siihen päälle.

Melkein heti huoltopaikalta lähdettyäni tunsin, että verensokeri ei nousekaan vaan laskee ja verensokerimittari vahvisti tämän. Juoksu kulki hyvin ja voimat oli hyvin tallella, niin jatkoin matkaa ja mietin että kyllä ne sieltä vatsasta imeytyy ennemmin tai myöhemmin. Verensokeri jatkoi vain laskuaan ja ei vain juomimgit imeytyneet. Heitin neljä matkassa olluttani geeliä naamaan ja totesin, että ei imeydy. Seuraavaksi join juomaliivistäni 9 desiä malto-suola-vesi sekoitusta n. 250 g hiilaria) ja pistin kävelyksi, jotta liemet imeytyisi vaan eipä imeytynyt nekään. Siinä vaiheessa aloin jo arvata, että noutaja tulisi, kun verensokeri vain laski laskemistaan. Lopuksi kokeilin istua, että josko sitten imeytyisi, vaan ei. Siitä ei sitten enää ylös päästykään. Hypoglykemia iski ja toimintakyky meni. Eli siinä vaiheessa en pystynyt enää kävelemään tai tekemään muutakaan oman tilani auttamiseen. Raajat eivät toimineet ja ajatus ei kulkenut. Lisäksi ajan- ja paikantaju katosi tyystin. Onneksi puhekyky ei minulta mennyt vaan pystyin auttamaan jääneille juoksijoille selvittämään tilani.

Tuuria oli myös matkassa, että kuukahdin metsäautotielle, johon ambulanssilla oli pääsy. Ambulanssilla meni paikalle n. 50 minuuttia. Auttajat olivat syöttäneet minulle geeliä ambulanssin odotuksen ajan ja hiukan ne olivat imeytyneet, että olin tajuissani koko sessioin ajan. Ilman näitä pysähtymään auttajia, todennäköisesti hypogykemia olisi edennyt ainakin tajuttomuuteen ja kuolemaan. Eli näille auttamaan jääneille henkilöille: Mikko Mäenpäälle, Pia Seppäselle ja Carita Eklundille olen ikuisesti kiitollinen.

Heidän ja ambulanssissa saadun avun jälkeen verensokerit olivat kunnossa ja teoriassa olisin voinut jatkaa matkaa, mutta ambulanssihenkilökunta oli asiasta eriä mieltä. Kylmässä ja märässä säässä oli kroppa jäähtynyt ambulanssissa mitattuun 34 asteeseen ja jalat olivat matkan rasituksesta ja kylmästä huonon tuntoiset, että en loppuviimein ollut eriä mieltä ambulanssihenkilökunnan kanssa matkan keskeyttämisestä. Myös vaara uuteen hypoglykemiaan olisi ollut ilmeinen, jos olisin vielä taipaleelle lähtenyt.

Vaikka nämä minun juoksukilpailut ovatkin täysin hupikisoja, niin silti tuo keskeyttäminen kirvelee. Ja kirvelee vieläkin, vaikka viikon verran on vettä jo Kotajoessa virrannut.

Haluan todeta loppuun, että en kirjoita tätä siksi että tapauksen tiimoilta haluaisin jaksuhaleja, tsemppiviestejä tai muutakaan erityistä huomiota. Tämän tarinan kerron siksi, että siitä voi olla hyötyä diabetes-kollegoilleni, tietous tästä sairaudesta edes hiukan leviäisi ja vastauksena kaikille, jotka ovat kyselleet miten juoksuni meni. Perseelleenhän se siis meni.

Numerolappu

Pre-Military Training – Huippukunnossa harmaisiin

Tein sen mitä käskettiin. Niin hyvin kuin osasin. -Simo Häyhä

Asevellisuus on sinulla ajankohtainen ja palvelukseenastumispäiväsi lähenee.

Mietityttääkö, että riittääkö nykyinen kuntosi intin suorittamiseen tai sinulla on asepalveluksesi suhteen tavoitteet korkealla? Vai oletko kenties pyrkimässä vaativiin erikoisjoukkoihin?

Vaikka laulussa sanotaan, ettei armeijassa tarvita älyä eikä terävää nuppia, niin toki niitäkin tarvitaan.

Niiden lisäksi asepalveluksessa tarvitaan monipuolista fyysistä suorituskykyä. Mm. aerobista kuntoa, eri voimaominaisuuksia, ketteryyttä…

Olen suunnitellut sinulle valmennuskokonaisuuden, jossa on otettu huomioon nimenomaan asepalveluksen fyysiset vaatimukset. Valmennus sisältää eri harjoitusohjelmat, omatoimiset sekä valmentajan ja valmennettavan kanssa toteutettavat yhteiset harjoitukset.

Takaan että harjoitusjakson jälkeen olet sellaisessa fyysisessä kunnossa kuin suomalaisen sotilaan tulee ollakin. Ehkä vielä paremmassakin.

Valmennus räätälöidään aina valmennettavan lähtötason, tavoitteiden ja aikataulun mukaan.

Ota yhteyttä ja kysy tarjous!

Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane. – Antti Rokka, Tuntematon sotilas
I’m your worst nightmare – John Rambo

Jalkaan sattui – Vaimo antoi kyydit

Pyhä Tunturimaratonilta 11.8.2018

Erilaiset jalkavaivat ja vammat ovat varsin yleisiä juoksemista harrastavalle ja aniharva niiltä kokonaan välttyykään. Juoksussa harvemmin tulee traumaperäisiä vammoja, jos vain pystyssä lenkkipolulla pysyy. Joten juoksuvammat ovat yleensä erilaisia rasitusvammoja.
Vammoja ei pysty täysin välttämään, mutta tietyillä toimenpiteillä niiden syntyä voi koittaa ennaltaehkäistä:

– Vaihtele alustaa millä juokset
– Vaihtele juoksurytmiä, juoksumatkoja jne.
– Pyri korjaamaan tekniikkavirheet juoksustasi
– Huolehdi lihashuollosta ja riittävästä levosta
– Lämmittele ja jäähdyttele

Joskus vammat ovat pieniä kolotuksia, jotka tulevat ja menevät. Tänään juostessa tuolta kolottaa, mutta huomenna siitä ei ole tietoakaan. Joskus vammojen hoito vaatii kevennettyä harjoittelu tai hyvin lyhyttä, päivän parin taukoa harjoittelusta.
Sitten on näitä vammoja, mitkä vaativat pitkän levon ja kenties oikeanlaista kuntoutustakin parantuakseen. Ääripäässä ovat tietysti leikkaushoitoa vaativat rasitusvammat.

Itselläni näitä pikkukolotuksia on lähestulkoon aina, mutta kuten sanottu, ne tulevat ja menevät. Nyt kuitenkin heinäkuun helteillä alkoi issias-tyylinen kipu, joka lähti pakarasta ja vihmoi ikävästi reiden ulkosyrjään, takareiteen ja pohkeen ulkosyrjään. Se kuitenkin helpotti aina kun kroppa lämpeni ja sen yhtään vaivaamatta juoksin Tunturimaratoninkin läpi. Tunturimaratonin jälkeen kipu muuttui takareiden kivuksi, joka pikku hiljaa on perkelöitynyt kohtuullisen ja erittäin kovaksi.
Koitin vammaa parannella putkirullailemalla, hieronnalla ja parin päivän totaalilepojaksoilla. Kalenteriin oli kuitenkin merkittynä Midnight Run 10 km ja Espoon rantamaraton, joten oli ikään kuin pakko treenata, eikä pidempiä lepojaksoja tohtinut pitää. Viimeisen parin viikon ajan juokseminen on kuitenkin ollut kivuliasta vaihdellen kovasta kivusta sietämättömään kipuun.

Haukotuttaa Helsinki Central Park Runin (10 km) jälkeen 30.6.2018

Tänään tuli sitten stoppi. Lähdin 15 km vauhtikestävyyslenkille, joka kuitenkin kivun takia muuttui nopeasti peruskestävyyslenkiksi. 7 kilometrin kohdalla homma meni linkuttamiseksi ja 8 kilometrin kohdalla oli pakko soittaa vaimo autolla hakemaan. Vaimon saapuessa, ei tarvinnut edes liioitella linkkaamista ja teeskennellä kipeämpää. Sen verta koipeen sattui.

Olin jo aikaisemmin vetänyt kalenterissa henkselit Midnight Runin päälle, mutta nyt joutui myös Rantamaraton kohdalla nostamaan kädet pystyyn.

Nyt laitetaan juoksu totaalitauolle ensin viikoksi, jos tarve vaatii, toiseksi ja vaikka kolmanneksi. Juoksutauon aikana tehdään kova voimaharjoittelujakso, mikä tukee juoksemista sitten kun sitä taas kykenee tekemään.

Kisojen väliin jättäminen tietysti harmittaa, mutta tällaiselle hupijuoksijalle ne eivät ole elämää suurempi juttu. Joten eiköhän tästä pikkuketutuksesta selvitä ilman tsemppiviestejä, jaxuhaleja ja urheilupsykologeja.

Huippujuoksija Topi Raitanen ja wannabe-juoksija

Pyhä Tunturimaraton 2018

Ennen lähtöä vielä hymyilyttää

Olen aina jossain määrin harrastanut lenkkeilyä ja thainyrkkeilyssä otellessani se oli yksi osa oheisharjoitteluani. Viimeisen parin vuoden ajan olen hieman enemmän keskittynyt juoksuharjoitteluun ja olen siitä mielelläni somessakin hohkannut. (Katso ihmeessä meikäläinen Instasta ja Facebookista) Siinä missä aikaisemmin aktiivisemmin tekemässäni kuntosaliharjoittelussa tulokset sahasivat paikoillaan, juoksuharjoittelussa kehitys on jatkunut. Tuntuukin että juoksuhommissa ei katto tule ihan heti kehityksessä vastaan.

Ikäni ja sitä myötä kykyni eivät enää mahdollista kamppailu-urheilussa kilpailemista, eikä päänikään kestä enää lyöntien vastaanottamista. Juoksussa kisata voi yllin kyllin ja kaiken kansan juoksutapahtumat sopivat hyvin tällaiselle hieman jo ikääntyneelle harrastajallekin. Juoksukisat ovat hyvä haaste parantaa aikoja, haastaa itseään ja ne toimivat hyvinä motivaattoreina harjoittelulle. Kaverini sanoja lainaten, maratonit ovat sen verran ”pelottavia” juoksumatkoja, että niihin ilmoittauduttuaan on pakko treenata.

DIABETES

Allekirjoittaneen juoksuharrastusta tehokkaasti hankaloittaa sairastamani 1-tyypin diabetes. Erityisesti pidemmät juoksumatkat ovat äärimmäisen haastavia ja jopa hengen vaarallisia. Kympillä ja vielä puolimaratonillakin pystyn jotakuinkin kilpailemaan terveiden ihmisten kanssa, mutta sitä pidemmät matkat ovat sitten enemmän sellaisia ”hengissä maaliin-haasteita”. Enempää diabeteksestä luennoimatta, diabeetikolla on haaste pitää verensokeri riittävän ylhäällä suorituksen aikana. Liian alhainen verensokeri johtaa hypoglykemiaan ja kuolemaan. Toinen haaste on energian riittäminen tai paremminkin sen riittämättömyys. Etukäteen tankattu energia riittää vauhdista riippuen 20-30 kilometriin. Koska matkan varrella ei voi insuliinia pistää (koska se johtaisi liian alhaiseen verensokeriin), kroppa ei hyödynnä matkan varrella nautittua energiaa ja loppumatka viimeinen 10-20 km menee väistämättä diabeetikolla aika heikosti.
Diabeetikkona en tule koskaan saavuttamaan maratonilla 3 tunnin tai sen alle meneviä aikoja, joten ajalliset tavoitteet minulla ovat puolikkailla ja sitä lyhyemmillä matkoilla.

Diabeetikko mittaa verensokeria matkan varrella.

VALMISTAUTUMINEN PYHÄ TUNTURIMARATONILLE

Sairaskertomuksen, tekosyiden ja selittelyiden jälkeen päästään vihdoin itse aiheeseen, eli Pyhä Tunturimaratonille.
Katselin keväällä juoksija-lehden juoksukalenteria ja etsin sieltä mieleisiä juoksuja harjoittelun motivaattoriksi ja mukaviksi haasteiksi.

Polkujuoksut ovat ilmeisesti jonkinlainen trendi tällä hetkellä, joten varmaankin sen vuoksi itsekin innostuin ajatuksesta lähteä luontoon maraton juoksemaan tavanomaisen sileän sijaan. Pyhätunturi sijaitsee lisäksi ihan tässä kotikontujen lähellä, josta alunperin olen kotoisin. Pyhän rinteillä on tullut lapsena lasketeltua, joten Lapin etäisyyksillä katsottaen, juostaisiin siis melkein kotikulmillani. Juoksujen aikana olen täysin kykenemätön katselemaan maisemia tai nauttimaan millään lailla vallitsevasta tunnelmasta, joten polkujuoksun huuma tai Lapin hienot maisemat eivät olleet syitä mitkä minut innostivat mukaan.

Varattiin koko perheelle lennot Rovaniemelle. Tarkoitus oli majoittautua vanhempieni luona Kemijärvellä, joka sijaitsee n. 50 kilometrin päässä Pyhältä. Kisaa edeltäväksi yöksi vuokrattiin mökki Pyhältä, jotta vältyttäisiin liian aikaiselta herätykseltä kisa-aamuna.

Lennot ja mökki varattiin kaiken sääntöjen mukaan, mutta kun aloin tehdä ilmoittautumista itse kisaan, ilmoitettiin Tunturimaratonin nettisivuilla, että ”ilmoittautuminen on päättynyt”. Muutaman kerran pumppu löi ylimääräistä. Paniikissa välittömästi puhelinsoitto järjestäjälle ja sähköpostia perään. Onneksi siellä päässä löytyi kykyä ja halua joustaa ja pääsin vielä mukaan. Kiitos siitä Northern Ultra Trail Servicen Jokelle.

Etukäteen hiukan netistä lueskelin kommentteja kokemuksia Tunturimaratonista ja muista polkujuoksuista, mutta minulla ei ollut mitään hajua mitä odottaa. Sen takia lähdin matkaan ilman mitään sijoitus- tai aikatavoitteita. Tavallisissa kaupunkimaratoneissa ensiapu on minuuttien päässä jos hypoklykemia iskee. Tunturiolosuhteissa avun saaminen kestäisi todennäköisesti kohtalokkaan kauan. Sen vuoksi päällimmäinen tavoite oli päästä hengissä maaliin. Vaikka oman sairauden aiheuttaman rajoitteen tajuaa, ei sitä osaa hyväksyä. Aina kun laitetaan numerolappu rintaan, alkaa sitä suoritustaan vertailemaan muihin.

Vaikka tavoitteen mukaan pääsin hengissä maaliin, en ollut alkuunkaan tyytyväinen suoritukseeni. Paikat kestivät hyvin, varusteet toimivat erinomaisesti ja minulle verensokerin ylläpitämiseksi elintärkeä huolto oli vaimoni ja vanhempieni toimesta hyvin hallussa. Juokseminen oli kuitenkin alusta saakka väkinäisen tuntuista. Missään vaiheessa en saanut juoksuuni rentoutta ja helppoutta aikaiseksi. 20-30 kilometrin välillä olivat ainoat hetket, jolloin tunsin hiukan mielihyvää ja nautintoa menosta. Vaikka samaan aikaan Helsingin Suvilahdessa juhlittiin saman nimisiä festareita, oma flow-tila jäi tällä kertaa juoksussa täysin saavuttamatta. Mitään (teko)syytä en huonolle suoritukselle keksi muuta kuin että mies oli tällä kertaa huono.

Huoltoa matkan varrella
Photo: @onevisionfi #tunturimaraton2018

JÄLKIVIISAUDET

Itse suorituksen suhteen en keksi mitä olisin voinut tehdä toisin. Ennakkovalmistautumisen ja harjoittelun osalta lähdin kuitenkin ehkä liiaksi soitellen sotaan. Juoksuharjoittelu tuli tehtyä ennakkosuunnitelmien mukaan ja se sujui hyvin ilman sairastelua tai muita vaivoja. Se mikä minulta jäi tekemättä, oli lajispesifi harjoittelu.

Muutaman kerran kävin hieman poluilla juoksemassa, mutta Helsingin keskuspuiston polut eivät ymmärrettävästi vastanneet yhtään sitä teknisyyttä mitä Pyhällä oli vastassa. Olin harjoitellut juoksua, mutta en polkujuoksua ja sen huomasi reitin varrella. Nousut eivät tulleet yllätyksenä, mutta radan haasteelliset kohdissa (tekniset, kuten lajin termi ilmeisesti kuuluu) en osannut edetä riittävän joutuisasti. Lisäksi polkujuoksun lajispesifin luonteen huomasi matkan varrella erilaisena rasituksena lihaksissa tasaisiin pitkiin juoksuihin verrattuna. On kuitenkin todettava, että kyllä ne, jotka menevät kovaa tasaisella, menevät kovaa tuolla polullakin. Eli turha tässä on kivirakkaa syyttää, jos muut juoksivat kovempaa kuin itse tein.

Nyt pari vuorokautta tapahtuneesta fiilikset ovat muuttuneet hiukan paremmiksi. Vaikka itse suoritukseen en ole edelleenkään ollenkaan tyytyväinen. Siinä missä lauantaina juoksun jälkeen mietin, etten mokomaan kivikkoon lähde enää koskaan tarpomaan, lupasin jo tänään itselleni, että ensi vuonna uudestaan. Lupasin myös, että ajasta lähtee 45 minuuttia pois ja sillä pitäisi sijoituskin olla jo siedettävämpi.

Meikäläisen treenejä ja muita elämän edesottamuksia voi seurata somessa:

www.facebook.com/AnttiNaakkaPersonalTraining/                                            www.instagram.com/antti.naakka/

Maaliin päästiin
Kuva: Vesa Aurala
Instagram: @vesaaurala

Antin juoksukalenteri 2018

Helsinki City Run puolimaraton 19.5.2019

Vaikka itsekurin ja tavoitteiden pitämisessä ei itselläni ole koskaan ollut vaikeuksia, tavoitteiden julkistaminen tuo sopivasti lisäpainetta suoritukseen. Juokseminen on viime aikoina tuntunut jokseenkin mukavalta, niin laitoin kalenteriini muutaman juoksun, jotka tässä kesän ja syksyn aikana käyn suorittamassa. Vaikka numerolappu rinnassa en taistele mistään kärkisijoista, tuovat tällaiset kilpailut aina hyvää treenimotivaatiota ja buustia harjoitteluun. Alla siis meikäläisen juoksukalenteri:

30.6.2018 Helsinki Central Park Run (10 km)
http://www.runhigh.fi/helsinki-central-park-run

11.8.2018 Pyhä tunturimaraton (Trail run 43 km)

PYHÄ Tunturimaraton Presented by Garmin & La Sportiva

1.9.2019 Midnight Run Helsinki (10 km)

Midnight Run Helsinki

15.9.2018 Espoo Rantamaraton (42,195 km)
https://www.rantamaraton.fi/

Heinäkuulle mahtuisi hyvin jokin puolikas tai kymppi, joten mikäli jonkun juoksun järjestäjä haluaa minulle sellaisen sponssata, niin minuun voi olla yhteydessä.

Pyhä tunturimaraton on kauden ”päätavoitteeni”

FIGHTER-TREENI RYHMILLE

Yritysliikunta, TYKY-päivät, opiskelijaryhmät, polttarit, varpajaiset tai vaikka synttärit thainyrkkeilyn merkeissä.

Varaa ryhmällesi ikimuistoiset tutustumistreenit tai viikoittainen treenisessio ohjauksessani.

Tutustumistreenissä käymme läpileikkauksen thainyrkkeilystä ja sen perustekniikoista. Harjoitusten lopuksi halukkaat pääsevät ottamaan harjoitusottelua (sparria)

Viikoittaisissa treeneissämme syvennämme osaamistamme lajitaitoihin sekä kohotamme kuntoa porrastetusti kerta kerralta kamppailulajeille (thainyrkkeily, potkunyrkkeily, nyrkkeily ja vapaaottelu) ominaisilla harjoitusmetodeilla.

Vaikka treeneissä käytetään kamppailulajeille tyypillisiä harjoituksia, toteutetaan ne turvallisesti ilman kovaa kontaktia harjoituskaveriin. Kovat lyönnit ja potkut harjoitellaan säkkeihin, pistehanskoihin ja potkutyynyihin.

FIGHTER-TREENI RYHMILLE-harjoitukset sopivat kaiken ikäisille sekä kuntoisille ja ne räätälöidään ryhmän tarpeiden ja toiveiden mukaisesti.

KYSY TARJOUS!

FIGHTER-TREENI

Kamppailu-urheilijat ovat tunnettuja kovasta ja monipuolisesta kunnostaan ja henkisestä lujuudestaan.

Kamppailu-urheilijat huippukuntoisia, ovat he myös sitkeitä, vahvoja, nopeita…

Fighter-treenissä käytetään kamppailu-urheilun (thainyrkkeilyn, potkunyrkkeilyn, nyrkkeilyn ja vapaaottelun) monipuolisia harjoitusmetodeita laji- ja oheisharjoituksineen. Nämä tekevät harjoittelusta tehokasta, mutta myös monipuolista ja mielekästä.

Fighter-treeni tähtää edellä mainittujen ominaisuuksien kehittämiseen, on se myös erinomainen keino mm. painonpudotukseen ja samalla opit taitoja puolustaa itseäsi.

Thainyrkkeilyn ammattivalmentajana ja koulutettuna personal trainerinä olen työssäni erikoistunut kamppailulajien opettamiseen, valmentamiseen ja oheisharjoitteluun ja takaan, että yhdessä saamme huikeita tuloksia aikaan.

Fighter-treenit räätälöidään aina asiakkaan kunnon, lähtötason, iän ja tavoitteiden mukaan.
Ota yhteyttä niin löydetään yhdessä sinun ”Eye of the Tiger”

Mitä sinä voit tehdä suomalaisen urheilumenestyksen eteen?

Olympiavoittaja Kaarlo Kangasniemi

Suomalainen urheilumenestys arvokisatasolla on ollut jo vuosia heikkoa ja suomalaiselle penkkiurheilijalle on viime vuosina tarjottu pelkästään pettymyksen hetkiä kisa kisan jälkeen, olipa sitten kyseessä Olympialaisten kesä- tai talviversio tai muu arvokisa.

Aina penkin alle menneiden arvokisojen jälkeen käydään keskustelua, että mistä heikko suomalainen urheilumenestys johtuu ja haikaillaan entisten hyvien aikojen perään. Ennen vanhaan syyksi huonoon menestykseen tarjottiin aina kansamme pientä väkilukua. Nyt kun pienemmätkin maat ovat menneet meistä ohi, syytetään vähäisiä ja riittämättömiä resursseja.

Mitä sitten se tavallinen sohvan nurkassa heikkoa menestystä kiroava Matti tai Maija meikäläinen voisi konkreettisesti tehdä suomalaisen urheilumenestyksen eteen?

Alle listasin keinoja, joilla jokainen tavan tallaajakin voi kantaa kortensa kekoon suomalaisen urheilumenestyksen eteen. Enkä yritä väittääkään, että ne kaikki ovat omia ajatuksiani.

 1.       Liity mukaan paikalliseen urheiluseuraan. Suomessa iso osa urheiluseuratoiminnasta tapahtuu vapaaehtoisin talkoovoimin. Jokainen urheiluseura tarvitsee ja mielellään vastaanottaa tätä vapaaehtoistyötä. Jokaisesta urheiluseurasta löytyy vapaaehtoistöitä ohjaajille, valmentajille, huoltajille, tuomareille, kioskin pitäjille, arvan myyjille jne. Seurat myös mielellään kouluttavat vapaaehtoisia esim. valmentajakoulutuksilla. Mikäli sinulta löytyy esimerkiksi ammattisi kautta jokin spesifi taito tai omaat suhteita, joista seura voisi hyötyä, tarjoa niitä sen käyttöön.

 2.       Kannata paikallista urheiluseuraasi eli fanita. Osta itsellesi ja läheisillesi pääsylippu tai jopa kausikortti seuran järjestämiin kilpailuihin, matseihin ja muihin urheilutapahtumiin. Osta myös fanituotteita, oheiskrääsää, makkaraa, olutta ja arpoja.

 3.       Urheilu on parasta viihdettä ja urheilutapahtuma on aina elämys nimenomaan paikan päällä. Laajenna urheilusivistystäsi ja käy ilman ennakkoluuloja seuraamassa eri urheilulajeja niin isoissa kuin pienissäkin kisoissa ja tapahtumissa.

 4.       Seuraa, tykkää ja kannata somessa. Laita urheilijoita ja urheiluseuroja seurantaan sosiaalisessa mediassa ja jaa eteenpäin näiden mielenkiintoisia päivityksiä. Urheilijat ja urheiluseurat tarvitsevat ja haluavat näkyvyyttä, se nimittäin usein korreloi mahdollisten sponsoritulojen kanssa.

 5.       Vie lapsesi urheilun pariin. Jotta menestystä voidaan saavuttaa, tarvitaan massoja. Massoista löytyy niitä huippuyksilöitä tulevaisuuden menestyjiksi. Opeta lapsesi arvostamaan urheilua ja urheilullista elämäntapaa sekä urheilun arvoja. Anna mahdollisuus kokeilla eri lajeja mahdollisimman monipuolisesti. Usein menestyneen urheilijan tärkeänä taustavoimana ovat omat vanhemmat ja heidän väsymätön työnsä.

 6.       Äänestä oikein. Äänestä päättäviin asemiin henkilöitä, jotka ainakin vaalilupauksissaan lupaavat lisää resursseja urheilulle.

Olympiavoittaja Marja-Liisa Kirvesniemi

Tulevaisuuden mestareita etsitään

 

Oletko nuori tai vähän vanhempi thainyrkkeilyä jo harrastava tai sen aloittamista suunnitteleva mies tai nainen, tyttö tai poika?

Tunnet paloa kilpakehään ja menestymiseen siellä. Et kuvittele, että harjoittelu ja otteleminen ovat Rocky-leffojen glooriaa ja Youtuben highlight-pätkiä. Olet myös valmis pitkäjännitteisesti uhraamaan aikaasi, vertasi ja hikeäsi harjoitussalilla.

Et nöyristele, mutta sinulla on nöyryyttä oppia uutta. Et myöskään lannistu vastoinkäymisistä vaan opit ja sisuunnut niistä.

Haluat henkilökohtaisen valmentajan ja valmennussuhteen, jossa otetaan huomioon kaikki yksilökohtaiset tarpeesi matkalla menestykseen?

Otan henkilökohtaiseen valmennukseeni 1-2 edellä mainittuihin tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä, joilla on paloa sydämessä ja kipinöitä silmissä.

Annan käyttöösi aikaani ja kaiken tietoni, taitoni ja osaamiseni ja lupaan osaltani tehdä kaikkeni, että tavoitteesi täyttyvät ja unelmistasi tulee totta. Ja teen tämän kaiken VELOITUKSETTA.

Kerro minulle itsestäsi ja tavoitteistasi antti@htbc.fi

Sanaa saa laittaa eteenpäin ja tätä julkaisua jakaa sosiaalisessa mediassa.