Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 2

Kim Il-sung ”Suuri Johtaja” ja Kim Jong-il ”Rakas johtaja”
Pjongjang aamunkoitteessa

Perillä Pohjois-Koreassa

 

Kun astuimme ulos junasta Pjongjangin asemalla, meitä asemalaiturilla oli vastassa oppaat ja hengen mukaisesti siellä pyöri myös sotilaita pyssyineen. Oppaista yksi oli matkanjärjestäjän puolesta meitä houstaava australialainen kaveri sekä yksi naispuoleinen ja noin viisi miespuoleista pohjois-korealaista opasta. Ihan ensimmäiseksi meiltä kerättiin passit ja matkustusasiakirjat pois ja sitten meidät marssitettiin aseman ulkopuolella odottavaan bussiin. Siitä sitten bussilla ajeltiin hotellille. Hotellimme oli Yanggakdo-hotel. Se sijaitsi keskustan tuntumassa Taedong-joen saaressa. Vaikkei meillä ollutkaan tarvetta alkaa kallista elämäämme riskeeraamaan ja lähteä omatoimisesti hotellista kylille konkoilemaan, todettiin se käytännössäkin mahdottomaksi ajatukseksi.

Vaikka hotelli on niinkin uusi kuin 1995 valmistunut, oli se tyyliltään 70-80-lukua. Hotellista löytyi mm muutama baari ja ravintola, keilarata ja vaatimaton allasosasto.

Turisti ei voi liikkua Pohjois-Koreassa omatoimisesti. Matkustatpa yksin tai ryhmässä, niin aina hotellin ulkopuolelle astuessasi matkassasi on opas, jonka tehtävä on tietysti opastaa, mutta myös valvoa sinua. Oppaat olivat todella ammattitaitoista väkeä. Puhuivat virheetöntä englantia, olivat todella sosiaalisesti taitavia, huumorintajuisia ja pirun mukavaa väkeä muutenkin. Illanvietoissa oppaillekin maistui, eikä virantoimitusta haitannut, vaikka joutuivat hieman laitamyötäisessä toimimaan.

Lisäksi seurueen mukana oli aina kameramies. Virallinen selitys kameramiehen mukanaololle oli, että hän kuvaa meidän reissusta materiaalia, josta editoidaan meille matkastamme muistoksi DVD. Jokainen voi miettiä, mikä koko ajan kintereillä pyörivän kameramiehen todellinen olemassaolon syy oli.

Eversti, kintereillä koko reissun pysynyt kameramies ja naispuoleinen oppaamme ms Kim

Matkaohjelma oli järjestetty siten, että ohjelma alkoi joka aamu klo 8-9 aikaan. Kokoonnuimme aamuisin sovittuna aikana hotellin aulaan, jossa oppaat olivat meitä vastassa. Siitä siirryimme bussiin, jolla lähdimme kiertämään eri nähtävyyksiä. Paluu hotellille oli aina suhteellisen myöhään illalla, joten vapaa-ajanongelmia ei reissussa ilmennyt.

Meistä pidettiin hyvää huolta. Syömään vietiin pitkin päivää ja olutta sai janoiset aina ruokailun yhteydessä. Alkureissusta oppaat aina kysyivät, että kuka seurueesta haluaa ruuan kanssa olutta. Loppureissusta oluet tuotiin automaattisesti aina meille suomalaisille sekä sveitsiläiselle lääkäriparivaljakolle.

Paikallista ruokaa. Veikkaan että kaikilla Pohjois-Koreassa ei ole tämmöisiä annoksia nenän alla.

En edes muista missä kaikkialla kävimme. Oli pienempiä ja isompia muistomerkkejä, lastenpalatsia, mausoleumia ja museoita. Jos olet katsonut dokumentteja Pohjois-Koreasta, oli kiertämämme paikat täysin samoja mihin toimittajat ja tv-ryhmät aina viedään. Kaikista nähtävyyksistä ehdottomasti hienoin oli sotamuseo. Kierros alkoi ulkokierroksella, jota veti kireä ja tiukan oloinen naisupseeri, jolla oli enemmän kuin vähän hiekkaa siellä. Kierroksella esiteltiin sotakalustoa mitä Pohjois-Korean joukot olivat voitokkaassa Korean sodassa saaneet sotasaaliikseen Yhdysvaltain pelkuri-imperialisteilta ja Etelä-Korean ”puppet-armylta”.

Toni ja sotamuseon kirpeä naisupseeri-opas.

Itse museo oli sisältäkin erittäin hieno. Kaikki oli tietysti esitetty pohjois-korealaisesta näkökulmasta ja heidän historian kirjoituksensa mukaan. Yhdysvaltain ja Etelä-Korean joukot oli kaikessa kuvattu joko säälittävinä pelkureina tai tunteettomina hirviöinä ja roistoina tappamassa Pohjois-Korean naisia ja lapsia. Opas esitteli ylpeänä ”tositapahtumaa” kuvaavaa taulua, jossa taistelussa molemmat kätensä menettänyt Pohjois-Korean työläissotilas tuhosi konekiväärillä pelkkiä hampaita käyttäen komppanian verran vihollisia. Jokainen armeijan käynyt tietää miten se olisi käytännössä mahdollista. Oli myös kuvituskuvia, joissa Pohjois-Korean nuoret vapaaehtoiset tuhosivat ja vangitsivat neljän tähden amerikkalaiskenraaleita.

Alasammuttuja amerikkalaisia sotamuseossa

Istuimme bussissa odotellen lähtöä sotamuseolta, kun oppaat tulivat bussiin todella huolestuneen ja jopa järkyttyneen näköisinä. He hakivat mukaansa bussista italialaisen seurueemme jäsenen. He olivat jonkin aikaa poissa ja kaikki siinä ihmettelimme, että mitä kummaa nyt tapahtui. Kun he saapuivat takaisin, oli italialaisenkin ilme hiukan vakavoituneen näköinen. Matkaan päästessämme tiedustelimme häneltä syytä välikohtaukseen. Hän kertoi, että oli lähtiessään museolta, pistänyt palautetta oikein huolella museon vieraskirjaan. Oli kuulemma pitänyt käydä se ulostulo pyyhkimässä pois ja vaihtaa palaute hieman isäntämaatamme imartelevaan sävyyn.

Kiertelimme myös Pjongjangin ulkopuolella maaseudulla. Maaseutu oli enemmän kuin köyhän ja kurjan näköistä. Rääsyihin pukeutuneet maanviljelijät kuokkivat kuivan näköistä maata. Tätä surkeutta ei isäntämme yrittäneet mitenkään peitellä.

Tiet olivat luotisuoria kuin Rooman valtakunnassa ja niiden laidat oli koristeltu pensailla ja teiden yli meni mahtipontisia koristesiltoja tai mitä lie kaaria olivatkaan. Armeijan tarkistuspisteitä oli teillä säännöllisesti, joihin piti pysähtyä sen verran että oppaat kävivät kulkuluvan heille esittämässä.

Teiden koristelua
Riemukaari. Tietysti esikuvaansa isompi

 

Shoppailu Pohjois-Koreassa

Ulkomaalaiset eivät saa käyttää paikallista valuuttaa, vaan maksuvälineenä käytetään Kiinan juaneita tai dollareita.

Paikallisten kauppoihin ei myöskään ole asiaa, vaan turisteille on omat kauppansa. Mitään järkevää siellä ei ole myytävänä. Ostaa voi Pohjois-Korean lippuja, Juche-aatteen kirjoja, rintanappeja, propagandajulisteita, tupakkaa ja turhanpäiväistä rihkamaa.

 

Amerikan poika

Kuten aiemmin kerroin, seurueeseemme kuului nuori, noin parikymppinen amerikkalaispoika. Kaveri vaikutti todella erikoiselta ja pikkuhiljaa alkoi selvitä, ettei hän ollut ns. ihan penaalin terävin kynä. Hän kertoi, että matkusti ensimmäistä kertaa elämässään ilman vanhempiaan. Ja heti Pohjois-Koreaan, mikä ettei. Hän oli matkastaan innoissaan ja kulki joka paikkaan Kim Jong-Ilin ja Kim Sung-Ilin rintanapit kauluksessa. Ehdotimme hänelle, että kannattaa ottaa ne ehkä pois, kun palaa kotimaahansa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hän on amerikkalainen, niin eivät he voi jenkkien tullissa olla häntä kotimaahansa takaisin päästämättä.

Pohjois-Koreassa ei toimi muiden maiden sim-kortit, eikä internetyhteyksiä ole, joten ainoa keino pitää yhteyttä muuhun maailmaan, on soittaa hotellin puhelinkeskuksesta. Puhelinkeskuksesta soitettiin siten, että tiukan oloiselle ja huumoria kestämättömän näköiselle keskuksen neidille kerrottiin puhelinnumero sekä mihin ja miksi aikoi soittaa. Soittaminen oli kallista, useamman dollarin minuutilta, joten ihan turhanpäiväisiä ei viitsinyt soitella.

Tulimme kaverini kanssa yhtenä päivänä puhelinkeskukselle ja näimme siellä tämän ameriikan pojan hädissään. Siellä oli jonkinlainen härdelli päällä hänen ja puhelinkeskuksen väen kesken. Menimme tiedustelemaan asiaa, niin selvisi, että tämä ameriikan poika oli soittanut kotimaahansa vanhemmilleen ilmeisen maratonpuhelun ja kun maksun aika oli koittanut, ei hänellä ollut rahaa maksaa puheluaan. Reissu oli vasta puolessa välissä, mutta hänen lomabudjettinsa oli jo mennyt rintanappeihin ja propagandajulisteisiin. Toisin sanoen mies oli PA viimeistä centtiä myöden. Kaveri rupesi siinä leuka väpättäen pikkuhiljaa itsekin tajuamaan, että Pohjois-Korea on mahdollisimman huono paikka tehdä ”juoksut” ja jättää maksuvelvoitteitaan hoitamatta. Pakkohan poika oli pälkähästä päästää ja maksoimme pojan pinteestä ja annettiin hänelle muutama kymmenen dollaria käyttörahaa loppureissua varten pitkän isällisen puhuttelun saattelemana.

Koko meidän seurue. Bongaa Ameriikan poika kuvasta

 

Pohjois-Korean ihmeellisyyksiä

Kun Pohjois-Koreassa liikkuu, ei varmasti voi tietää mikä on todellista ja mikä ei. Se mitä joskus kuulee väitettävän, että kaikki ympärillä tapahtuva olisi suurta näytelmää ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Tämmöisiä selvästi meille tarjoiltuja lavastettuja tapahtumia oli muutamia:

Oli sunnuntai, mikä on perinteinen päivä pohjois-korealaisille mennä puistopiknikille. Meidänkin seurue vietiin puistoon patikoimaan. Yhtäkkiä alkoi musiikki soimaan ja metsästä tanssien paikalle leijali kansallisasuihin pukeutuneita mummoja. Mummot tanssivat seurueemme ympärillä ja pyysivät meitä mukaan tanssiin ja osa lähtikin.

Yksi kymmenistä nähtävyyksistä oli pohjois-korealaisten sotasankarien hautamonumentit. Juuri kun pääsimme kivipaasien luokse, paikalle saapui upseerien taluttamina erittäin vanhoja naisia nyyhkyttäen. Opas kertoi meille heidän olevan näiden kaatuneiden sankarien leskiä. Olipas vain sattuma.

Pjongjangin huvipuisto oli hauska paikka. Siinä missä Linnanmäen törmäysautoilla törmäily on ankarasti kielletty, oli siellä se nimenomaan homman tarkoitus. Samaan aikaan törmäilyautoja ajoi upseereita, joten koitin saada aina mällättyä mahdollisimman korkea-arvoisen näköistä koppalakkia. Huvipuisto oli täynnä porukkaa ja ihmisillä näytti olevan todella aidosti hauskaa. Ihmetykseni heräsi, kun aina huvipuistolaite mihin meidän seurueemme meni, oli yhtäkkiä tyhjä ja ilman minkäänlaista jonoa. Kun ympärilleen katsoi, oli kaikissa muissa laitteissa pitkät jonot. Tämä toistui aina laitteelta toiselle siirtyessämme. Lisäksi kiinnittyi huomioni, että kukaan ei maksanut sisäänpääsystä, vaan ihmiset vain kävelivät sisään huvipuistoon hurvittelemaan.

Muitakin pieniä eriskummallisuuksia tapahtui pitkin reissua.

Lähellä Etelä-Korean rajaa sotilastukikohdassa. eversti kertoo minkälaista murkulaa heitetään niskaan jos jenkit tai Etelä-korea hyökkäävät

Pohjois-Koreasta on liikkeellä kaikenlaista legendaa ja aika moni niistä paljastui matkalla juurikin pelkiksi legendoiksi. Oleskelu Pohjois-Koreassa on leppoisaa. Mitään kuumotuksia ei ole ja jos osaa vähänkin ihmisiksi käyttäytyä, ei sellaisia tulekaan. Pohjois-Korea on jonkun tilaston mukaan maailman turvallisin maa turistille. Usein kuulee puhuttavan, että kuvaaminen maassa on kielletty. Se ei pidä paikkaansa. Julmetun isot objektiivit ovat kielletty ja sotilaita sekä sotilaskalustoa ei saa kuvata. Tämä sama käytäntö on kuitenkin voimassa esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Ravintoloiden ja hotellin henkilökuntaa lukuun ottamatta, paikalliset eivät ota mitään kontaktia meikäläisiin. Vähän tuntuivat niin kuin oikein välttelevän suorastaan.

Rajalla ja toisella puolella Etelä-Korea. Vaalean sinisten rakennusten välissä näkyy maahan piirretty maiden raja.

 

Lopuksi politiikkaa

Vaikka Pohjois-Koreassa on hullu mies johdossa jo kolmatta polvea, maassa ei ole ihmisoikeuksia ja siellä tapahtuu varmasti kaiken maailman raakuuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, tavallaan siellä käydessään oppi hieman ymmärtämään heidän näkökulmaansa tähän ikuiseen maailmanpoliittiseen dilemmaan, jossa Pohjois-Korea esitetään sysimustana pahuuden ilmentymänä.

Länsimaalaisten medioiden propagandassa Pohjois-Korea esitetään lähialueiden ja globaalinakin turvallisuusuhkana. En pidä tätä Yhdysvaltain ja Etelä-Korean luomaan kuvaa täysin uskottavana. Miksi Pohjois-Korea tekisi ydinaseiskun tai jonkin muun ison kokoluokan hyökkäyksen vihollisiaan Yhdysvaltoja ja Etelä-Koreaa vastaan? Niiden vastaisku tuhoaisi koko maan saman tien. Tämän varmasti myös toverini Kim Jong-un tajuaa ja paljon mieluummin nauttii yksinvallastaan ja maistelee palatsissaan kaviaaria ja kallista viskiä.

Viatonta rakkautta pohjois-korealaisen everstin ja suomalaisen rajajääkärin välillä

Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 1

Pohjois-Korea on taas uutisotsikoissa, kun jenkit heitä parkoja taas härnäävät.  Sen innoittamana kerron matkastani tähän rakkauden maahan aika tarkalleen kolmisen vuotta sitten 19.-27.4.2014.

Kaverini, joka on reissannut maailmaa ympäri ,käyden mm. syvällä mustimmassa Afrikassa ja geiger-mittarin kanssa mittailemassa Tsernobylin arvoja, ehdotti että miten olisi virkistävä pikku reissu Pohjois-Koreaan. No mikäpä ettei, matkailu avartaa.

Olen huono muistamaan paikan nimiä, enkä jaksa niitä tätä tarinaa varten alkaa tarkastelemaankaan, joten antaa tämä tarina mennä isolla pensselillä ilman pieniä yksityiskohtia.

Matkanjärjestäjäksi kohteeseemme löytyi Young Pioneer Tours, joka järjestää matkoja maailman kolkan erikoisimpiin paikkoihin. Heillä oli tarjolla mm. lomamatkaa Irakin kriisialueille, mutta pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa.

Mutta itse matkaan. Varattiin reissu ja hoidettiin siihen liittyvä paperisota. Itse koitan Facebookissa olla kaikista hölmöimpiä juttuja julkaisematta, mutta kaverini joutui hieman Facebookiaan siistimään. Epäilemättä kohdemaamme tiedustelupalvelua kiinnostaa minkälaisia velikultia heille vieraaksi Härmästä on tulossa.

Kun matka oli maksettu ja papereita ja passikopioita oli lähetelty, saimme osoitteen johon pitäisi tiettynä päivämääränä ja tiettynä kellonaikana saapua. Paikka sijaitsi Pekingissä ja se osoittautui jonkinlaiseksi nuorisohostelliksi. Lento siis Pekingiin, jossa tapasin kaverini Tonin, joka oli sinne minua ennen ehtinyt.

Nuorisohostellissa meitä oli vastassa matkanjärjestäjän puolesta reilu kolmekymppinen brittikaveri, joka vaikutti ihan asialliselta. Diabeetikkona minulla oli matkassa tietysti neulaa ja ampullia ynnä muuta epäilyttävää rekvisiittaa. Kysyin häneltä, että mitähän ne Pohjois-Korean rajalla niistä mahtaa tykätä. Hän sanoi luottamusta herättävästi että ”Todennäköisesti kaikki menee ihan ok”

Muukin matkaseurue oli paikalla. Meitä oli noin viistoista henkeä siinä. Opettajia oli Australiasta ja Briteistä useampi, kaksi sveitsiläistä lääkäriä, yksi italiaano, yksi suomalainen meidän lisäksi ja hurja Ameriikan mies. Hänen hurjapäisyytensä selvisi meille matkan aikana.

Paikalla ollut matkanjärjestäjän edustaja patisti meidät siitä juna-asemalle ja kertoili vähän mihin junaan pitäisi hypätä. Löydettiin oikea juna ja sillä lähdettiin sitten kohti Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa. Muutaman tunnin matkan päästä oltiin viimeisessä kaupungissa ennen rajaa. Rajakaupunki oli kolkon oloinen paikka, joka tuntui muulta maailmalta unohtuneen sinne rajalle jo useampi vuosikymmen sitten.

Viimeisessä kaupungissa ennen Pohjois-Korean rajaa Mao tervehti meitä.

Pohjois-Koreaan ei saa perinteisiä viisumeita, vaan matkailijalle annetaan pieni sininen vihkonen, josta löytyy passikuva ja muut tiedot koreaksi kirjoitettuna. Sitä ja passia esittämällä pääsi läpi rajamuodollisuuksista itse määränpäähän suuntaavaan junaan.

Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan
Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan

Puulämmitteinen juna oli tasoltaan ihan kohtalainen. Jopa yllättävän hyvä. Kaakkois-Aasiassa matkaillessani olin tottunut paljon vaatimattomiinkin juniin. Junassa meidän porukka oli ainoita länsimaalaisia, mutta ketään ei meidän olemassaolo tuntunut kiinnostavan.

Junan lämmitysjärjestelmä

Kun junassa ollaan, pitää tietysti mennä ravintolavaunuun. Ravintolavaunussa heillä ei ollut mitään tarjottavaa meille tai sitten he eivät vain halunneet meille mitään tarjoilla. Mentiin kuitenkin siihen istuskelemaan ja ihmeteltiin vähän kaikkea. Siinä vieressä istui seurue pohjois-korealaisia upseereita. Seurueidemme välissä oli tyhjä pöytä, johon kyseiset herrasmiehet olivat jättäneet komeat koppalakkinsa. Ilmeisesti kaverini ei voinut vastustaa kiusausta ja nappasi siitä yhden koppalakin ja pisti sen päähänsä. Työleirin karut oltavat vilisivät jo silmissäni. Mutta mitä, upseerithan olivat huumorimiehiä ja naureskelivat vain kaverilleni, joka kuitenkin luopui varsin nopeasti hienosta hatusta ja laittoi sen hellävaroin takaisin pöydälle.

Ystäväni Toni ja pohjois-korealaisen upseerin komea koppalakki.

Sitten tultiin Kiinan ja Pohjois-korean rajalle. Ikkunasta ihmeteltiin, kun asemalaituri oli täynnä kuumottavan näköisiä sotilaita kalasnikovien kanssa ja pirun häijyn näköisiä sotakoiria paksuissa kettingeissä kiinni. Niitä alkoi siitä sitten junaan nousemaan. Istuttiin nöyränä poikana makuuvaunussamme ja odotettiin vain että meidät tullaan vuorollamme ratsaamaan. Sitten sieltä tuli arviolta parikymppinen sotilas pyssyineen sisään. Vaikutti ihan leppoisalta kaverilta. Auttavalla englannilla kyseli, että onko meillä mitään kiellettyä mukana? Yhtään kättä ei noussut. Sitten hän alkoi käymään läpi meidän tavaroita. Toisin kuin olisi odottanut, asenne kaverilla oli kuitenkin sellainen lupsakan rauhallinen. Hän selaili matkatavaroista löytämiään kirjoja, katseli jonkun kamerasta kuvia ja kävi jokaisen laukun läpi perinpohjaisesti. Sitten tuli minun laukkuni, jossa oli tietysti neulat ja insuliinit. Hän kaivoi pussin esiin laukusta ja kysyi minulta silmiin katsoen. ”What are these?” Taas työleirin ihanuudet ja julkiset teloitukset vilisivät silmissäni. ”My insulines, I’m a diabetic”. Sanoin varmuuden vuoksi lauseen loppuun vielä ”sir”. ”Oh, insuline, fine”, totesi kaveri arkisesti.

Huumeita, aseita, propagandamateriaalia eikä mitään muutakaan kiellettyä löytynyt, niin vältettiin työleiri toistaiseksi ja pääsimme sisään ”in the land of hope and glory” Pohjois-Koreaan.

 

TO BE CONTINUE…

Perillä Pjongjangissa Pohjois-Koreassa

Lapsestani tulee olympiavoittaja

Ensimmäistä kertaa kehässä

Pieni tyttäreni syntyi samana päivänä, kun Rion olympialaiset alkoivat. Tämän itse halusin tietysti nähdä enteenä.

Hyvinvointi-Suomessa, jossa perinteisesti kasvatuksessa painotetaan koulutuksen tärkeyttä, kuulostaa vastuuttomalta ja moraalittomalta sanoa, että minä haluan lapsestani menestyvän urheilijan ja aion hänestä parhaani mukaan sellaisen kasvattaa. Tämän kuullessaan neuvolan täti rykäisee ja vaihtaa asentoa penkissään. Keskustellessani nuoren urheilijan vanhempien kanssa, niin viimeistään kolmannessa lauseessa muistetaan sanoa, ”Mutta koulu pitää käydä kunnolla”.

Itse olen eri mieltä. Totta kai peruskoulun velvoitteet pitää jokaisen lapsen hoitaa moitteetta ja peruskoulun jälkeiselle jatko-opiskeluja ei pidä automaattisesti hylätä. Kuitenkin jos lapsi osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi yksilöksi urheilussa, täytyy urheilun olla ykkösprioriteetti lapsen ja nuoren elämässä. Tähän on hyvä mainita, että en panostamisella liikuntaharrastukseen tarkoita Kiinan tai Neuvostoliiton kylmiä ja armottomia systeemejä lasten valmennuksessa. Urheiluun panostaminen pitää tapahtua lapsen ja nuoren henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja kehitystä vaarantamatta ja siten että lapsi nauttii siitä, mutta toisaalta oppii sen velvollisuudekseen siinä missä koulunkäynti ja kotityötkin.

Me kaikki tunnetaan perheitä, jossa vanhemmat ovat hyvin suorasti vaikuttaneet siihen mitä lapsista isona tulee. Näitä meidänpojastatuleeekonomi-tarinoita löytyy jokaisen meidän tuttavapiiristä. Miksi se sitten meillä hyvinvointi-Suomessa kuulostaa niin oudolta ja vastuuttomalta, jos sanon, että haluan lapsestani menestyvän urheilijan?

Minäpä kerron teille syyt:

Urheilua ei pidetä oikeana työnä. Urheilijoiden tukija koskevien kirjoitusten kommenteissa kehotetaan urheilijoita menemään oikeisiin töihin. Huipulla se on kuitenkin paljon enemmän kuin oikeaa ja kovaa työtä. Duunarilla tippuu rukkaset kun kello lyö neljä, mutta urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Jos hän ei harjoittele, käyttää hän harjoitusten välisen ajan optimoiden kaikessa toiminnassaan palautumistaan ja suorituskykyään.

Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana. Sitä se ei kuitenkaan valitettavasti ole. Urheilutapahtumat ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät kerää yleisöä. Silloinkin kun kohtalaisesti yleisöä on paikalla, on tunnelma kuin hautajaisissa. Joku firman piikkiin hieman nautiskellut saattaa jotain nerokasta huudahtaa, jolle sitten muu yleisö hymähtelee ja kääntelevät päätä huudon suuntaan. Kun maailmalla käy urheilutapahtumissa tai vaikka ihan vain baarissa niitä seuraamassa, niin intohimo ihmisillä urheiluun on ihan eri luokkaa kuin meillä.

Suomessa urheilijoita ei arvosteta. Ei kansalaisten silmissä, eikä valtiovallan taholta. Olympiakomitean apurahoille on vaikea päästä ja jos satut pääsemään, ovat avustussummat aivan naurettavia. Niillä ei urheilija pysty täysipainoisesti elämään, saatikka maksamaan asuntolainaa ja elättämään perhettään. Ihan englanniksi googlettelemalla löytyy muiden maiden esimerkkejä, miten olympia- ja muiden arvokisojen voittajia huomioidaan. Tulee rahaa, kunniamerkkejä, ikuista urheilijaeläkettä ja arvonimeä.

Tästä kaikesta edellä mainitusta huolimatta väitän, että suurin kunnia ja korkein status mitä ihminen voi elämässään saavuttaa, on olympiavoitto. Ei edes Nobel-palkinto tai Oscar-voitto ole niin suuri osoitus yksilön taidosta, suorituskyvystä ja erinomaisuudesta.

Vaikka itse olen vain entinen keskinkertainen kansallisen tason urheilija, on urheilu antanut minulle enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Olen urheilun tiimoilta nähnyt kohtalaisen paljon maailmaa, tutustunut lukuisaan määrään mielenkiintoisia ihmisiä. Urheilu on vienyt minut koviin paikkoihin niin henkisesti kuin fyysisesti ja sen kokemusten kautta olen kasvanut ihmisenä ja se on tehnyt minusta ihmisen mikä nyt olen. Ja mikä tärkeintä, urheilu on antanut minulle ammatin. Epäilen, että jos olisin valinnut urheilun sijaan pianoharrastuksen ja lukenut itseni insinööriksi, olisin todella erilainen yksilö.

Urheilu-uraan panostaminen ei poissulje menestymistä muuallakaan elämän alueella. Lajista riippuen urheilu-ura kestää noin 35 ikävuoden tienoille. Nykymaailmassa ei ole ollenkaan myöhäistä aloittaa opiskelut siinä iässä ja aikaa on vielä toiset 35 vuotta tehdä töitä ja luoda uraa. Ja aina joku arvostaa urheilijaakin, joten se varmasti tasoittaa tietä työelämän vakansseista taistellessa. Urheilu antaa lisäksi juuri niitä ominaisuuksia, mitä menestyminen työelämässäkin vaatii. Omistautumista, tavoitteellisuutta, kykyä kilpailla, periksiantamattomuutta, pitkäjännitteisyyttä, paineensietokykyä ja itsensä ylittämistä. Vaimoni sanoja lainatakseni: Kun on ollut MM-finaalissa, ei paljon työpaikkahaastattelut jännitä.

Miten minun lapsestani tulee sitten olympiavoittaja? Ensiksi täytyy toivoa, että hän on geeniarpajaisissa saanut äitinsä kauneuden ja älyn, mutta myös hänen lahjansa urheiluun. Vaikka hänen isänsä harrastaa aktiivisesti ja suhtautuu intohimoisesti urheiluun, on hänen äitinsä perheemme ainoa kahden eri lajin maailmanmestari.

Tyttö nousee jo tukea vasten seisomaan ja ottaa tuettuna askeleitä, joten olemme loistavasti aikataulussa silmällä pitäen kesäksi suunniteltuja jalkapalloharjoituksia ja erilaisia juoksemisia.

Kun hän hieman siitä varttuu, täytyy häntä aktiivisesti viedä eri harrastusten pariin. Kuten lapsilla tavallista, osa harrastuksista loppuu varmasti heti, osa alun innostuksen jälkeen, mutta sieltä löytyy varmasti se oma juttu, johon ihastuu, rakastuu ja johon haluaa panostaa.

Provosoivan ja kärjistetyn kirjoituksen loppuun täytyy ikään kuin täysijärkisyyteni todistaakseni sanoa, että olympiavoittoakin tärkeämpänä pidän sitä, että pienestä tyttärestäni kasvaa onnellinen, terve ja tasapainoinen ihminen, joka löytää paikkansa yhteiskunnassa.