Lapsestani tulee olympiavoittaja

Ensimmäistä kertaa kehässä

Pieni tyttäreni syntyi samana päivänä, kun Rion olympialaiset alkoivat. Tämän itse halusin tietysti nähdä enteenä.

Hyvinvointi-Suomessa, jossa perinteisesti kasvatuksessa painotetaan koulutuksen tärkeyttä, kuulostaa vastuuttomalta ja moraalittomalta sanoa, että minä haluan lapsestani menestyvän urheilijan ja aion hänestä parhaani mukaan sellaisen kasvattaa. Tämän kuullessaan neuvolan täti rykäisee ja vaihtaa asentoa penkissään. Keskustellessani nuoren urheilijan vanhempien kanssa, niin viimeistään kolmannessa lauseessa muistetaan sanoa, ”Mutta koulu pitää käydä kunnolla”.

Itse olen eri mieltä. Totta kai peruskoulun velvoitteet pitää jokaisen lapsen hoitaa moitteetta ja peruskoulun jälkeiselle jatko-opiskeluja ei pidä automaattisesti hylätä. Kuitenkin jos lapsi osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi yksilöksi urheilussa, täytyy urheilun olla ykkösprioriteetti lapsen ja nuoren elämässä. Tähän on hyvä mainita, että en panostamisella liikuntaharrastukseen tarkoita Kiinan tai Neuvostoliiton kylmiä ja armottomia systeemejä lasten valmennuksessa. Urheiluun panostaminen pitää tapahtua lapsen ja nuoren henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja kehitystä vaarantamatta ja siten että lapsi nauttii siitä, mutta toisaalta oppii sen velvollisuudekseen siinä missä koulunkäynti ja kotityötkin.

Me kaikki tunnetaan perheitä, jossa vanhemmat ovat hyvin suorasti vaikuttaneet siihen mitä lapsista isona tulee. Näitä meidänpojastatuleeekonomi-tarinoita löytyy jokaisen meidän tuttavapiiristä. Miksi se sitten meillä hyvinvointi-Suomessa kuulostaa niin oudolta ja vastuuttomalta, jos sanon, että haluan lapsestani menestyvän urheilijan?

Minäpä kerron teille syyt:

Urheilua ei pidetä oikeana työnä. Urheilijoiden tukija koskevien kirjoitusten kommenteissa kehotetaan urheilijoita menemään oikeisiin töihin. Huipulla se on kuitenkin paljon enemmän kuin oikeaa ja kovaa työtä. Duunarilla tippuu rukkaset kun kello lyö neljä, mutta urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Jos hän ei harjoittele, käyttää hän harjoitusten välisen ajan optimoiden kaikessa toiminnassaan palautumistaan ja suorituskykyään.

Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana. Sitä se ei kuitenkaan valitettavasti ole. Urheilutapahtumat ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät kerää yleisöä. Silloinkin kun kohtalaisesti yleisöä on paikalla, on tunnelma kuin hautajaisissa. Joku firman piikkiin hieman nautiskellut saattaa jotain nerokasta huudahtaa, jolle sitten muu yleisö hymähtelee ja kääntelevät päätä huudon suuntaan. Kun maailmalla käy urheilutapahtumissa tai vaikka ihan vain baarissa niitä seuraamassa, niin intohimo ihmisillä urheiluun on ihan eri luokkaa kuin meillä.

Suomessa urheilijoita ei arvosteta. Ei kansalaisten silmissä, eikä valtiovallan taholta. Olympiakomitean apurahoille on vaikea päästä ja jos satut pääsemään, ovat avustussummat aivan naurettavia. Niillä ei urheilija pysty täysipainoisesti elämään, saatikka maksamaan asuntolainaa ja elättämään perhettään. Ihan englanniksi googlettelemalla löytyy muiden maiden esimerkkejä, miten olympia- ja muiden arvokisojen voittajia huomioidaan. Tulee rahaa, kunniamerkkejä, ikuista urheilijaeläkettä ja arvonimeä.

Tästä kaikesta edellä mainitusta huolimatta väitän, että suurin kunnia ja korkein status mitä ihminen voi elämässään saavuttaa, on olympiavoitto. Ei edes Nobel-palkinto tai Oscar-voitto ole niin suuri osoitus yksilön taidosta, suorituskyvystä ja erinomaisuudesta.

Vaikka itse olen vain entinen keskinkertainen kansallisen tason urheilija, on urheilu antanut minulle enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Olen urheilun tiimoilta nähnyt kohtalaisen paljon maailmaa, tutustunut lukuisaan määrään mielenkiintoisia ihmisiä. Urheilu on vienyt minut koviin paikkoihin niin henkisesti kuin fyysisesti ja sen kokemusten kautta olen kasvanut ihmisenä ja se on tehnyt minusta ihmisen mikä nyt olen. Ja mikä tärkeintä, urheilu on antanut minulle ammatin. Epäilen, että jos olisin valinnut urheilun sijaan pianoharrastuksen ja lukenut itseni insinööriksi, olisin todella erilainen yksilö.

Urheilu-uraan panostaminen ei poissulje menestymistä muuallakaan elämän alueella. Lajista riippuen urheilu-ura kestää noin 35 ikävuoden tienoille. Nykymaailmassa ei ole ollenkaan myöhäistä aloittaa opiskelut siinä iässä ja aikaa on vielä toiset 35 vuotta tehdä töitä ja luoda uraa. Ja aina joku arvostaa urheilijaakin, joten se varmasti tasoittaa tietä työelämän vakansseista taistellessa. Urheilu antaa lisäksi juuri niitä ominaisuuksia, mitä menestyminen työelämässäkin vaatii. Omistautumista, tavoitteellisuutta, kykyä kilpailla, periksiantamattomuutta, pitkäjännitteisyyttä, paineensietokykyä ja itsensä ylittämistä. Vaimoni sanoja lainatakseni: Kun on ollut MM-finaalissa, ei paljon työpaikkahaastattelut jännitä.

Miten minun lapsestani tulee sitten olympiavoittaja? Ensiksi täytyy toivoa, että hän on geeniarpajaisissa saanut äitinsä kauneuden ja älyn, mutta myös hänen lahjansa urheiluun. Vaikka hänen isänsä harrastaa aktiivisesti ja suhtautuu intohimoisesti urheiluun, on hänen äitinsä perheemme ainoa kahden eri lajin maailmanmestari.

Tyttö nousee jo tukea vasten seisomaan ja ottaa tuettuna askeleitä, joten olemme loistavasti aikataulussa silmällä pitäen kesäksi suunniteltuja jalkapalloharjoituksia ja erilaisia juoksemisia.

Kun hän hieman siitä varttuu, täytyy häntä aktiivisesti viedä eri harrastusten pariin. Kuten lapsilla tavallista, osa harrastuksista loppuu varmasti heti, osa alun innostuksen jälkeen, mutta sieltä löytyy varmasti se oma juttu, johon ihastuu, rakastuu ja johon haluaa panostaa.

Provosoivan ja kärjistetyn kirjoituksen loppuun täytyy ikään kuin täysijärkisyyteni todistaakseni sanoa, että olympiavoittoakin tärkeämpänä pidän sitä, että pienestä tyttärestäni kasvaa onnellinen, terve ja tasapainoinen ihminen, joka löytää paikkansa yhteiskunnassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *