Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 1

Pohjois-Korea on taas uutisotsikoissa, kun jenkit heitä parkoja taas härnäävät.  Sen innoittamana kerron matkastani tähän rakkauden maahan aika tarkalleen kolmisen vuotta sitten 19.-27.4.2014.

Kaverini, joka on reissannut maailmaa ympäri ,käyden mm. syvällä mustimmassa Afrikassa ja geiger-mittarin kanssa mittailemassa Tsernobylin arvoja, ehdotti että miten olisi virkistävä pikku reissu Pohjois-Koreaan. No mikäpä ettei, matkailu avartaa.

Olen huono muistamaan paikan nimiä, enkä jaksa niitä tätä tarinaa varten alkaa tarkastelemaankaan, joten antaa tämä tarina mennä isolla pensselillä ilman pieniä yksityiskohtia.

Matkanjärjestäjäksi kohteeseemme löytyi Young Pioneer Tours, joka järjestää matkoja maailman kolkan erikoisimpiin paikkoihin. Heillä oli tarjolla mm. lomamatkaa Irakin kriisialueille, mutta pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa.

Mutta itse matkaan. Varattiin reissu ja hoidettiin siihen liittyvä paperisota. Itse koitan Facebookissa olla kaikista hölmöimpiä juttuja julkaisematta, mutta kaverini joutui hieman Facebookiaan siistimään. Epäilemättä kohdemaamme tiedustelupalvelua kiinnostaa minkälaisia velikultia heille vieraaksi Härmästä on tulossa.

Kun matka oli maksettu ja papereita ja passikopioita oli lähetelty, saimme osoitteen johon pitäisi tiettynä päivämääränä ja tiettynä kellonaikana saapua. Paikka sijaitsi Pekingissä ja se osoittautui jonkinlaiseksi nuorisohostelliksi. Lento siis Pekingiin, jossa tapasin kaverini Tonin, joka oli sinne minua ennen ehtinyt.

Nuorisohostellissa meitä oli vastassa matkanjärjestäjän puolesta reilu kolmekymppinen brittikaveri, joka vaikutti ihan asialliselta. Diabeetikkona minulla oli matkassa tietysti neulaa ja ampullia ynnä muuta epäilyttävää rekvisiittaa. Kysyin häneltä, että mitähän ne Pohjois-Korean rajalla niistä mahtaa tykätä. Hän sanoi luottamusta herättävästi että ”Todennäköisesti kaikki menee ihan ok”

Muukin matkaseurue oli paikalla. Meitä oli noin viistoista henkeä siinä. Opettajia oli Australiasta ja Briteistä useampi, kaksi sveitsiläistä lääkäriä, yksi italiaano, yksi suomalainen meidän lisäksi ja hurja Ameriikan mies. Hänen hurjapäisyytensä selvisi meille matkan aikana.

Paikalla ollut matkanjärjestäjän edustaja patisti meidät siitä juna-asemalle ja kertoili vähän mihin junaan pitäisi hypätä. Löydettiin oikea juna ja sillä lähdettiin sitten kohti Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa. Muutaman tunnin matkan päästä oltiin viimeisessä kaupungissa ennen rajaa. Rajakaupunki oli kolkon oloinen paikka, joka tuntui muulta maailmalta unohtuneen sinne rajalle jo useampi vuosikymmen sitten.

Viimeisessä kaupungissa ennen Pohjois-Korean rajaa Mao tervehti meitä.

Pohjois-Koreaan ei saa perinteisiä viisumeita, vaan matkailijalle annetaan pieni sininen vihkonen, josta löytyy passikuva ja muut tiedot koreaksi kirjoitettuna. Sitä ja passia esittämällä pääsi läpi rajamuodollisuuksista itse määränpäähän suuntaavaan junaan.

Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan
Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan

Puulämmitteinen juna oli tasoltaan ihan kohtalainen. Jopa yllättävän hyvä. Kaakkois-Aasiassa matkaillessani olin tottunut paljon vaatimattomiinkin juniin. Junassa meidän porukka oli ainoita länsimaalaisia, mutta ketään ei meidän olemassaolo tuntunut kiinnostavan.

Junan lämmitysjärjestelmä

Kun junassa ollaan, pitää tietysti mennä ravintolavaunuun. Ravintolavaunussa heillä ei ollut mitään tarjottavaa meille tai sitten he eivät vain halunneet meille mitään tarjoilla. Mentiin kuitenkin siihen istuskelemaan ja ihmeteltiin vähän kaikkea. Siinä vieressä istui seurue pohjois-korealaisia upseereita. Seurueidemme välissä oli tyhjä pöytä, johon kyseiset herrasmiehet olivat jättäneet komeat koppalakkinsa. Ilmeisesti kaverini ei voinut vastustaa kiusausta ja nappasi siitä yhden koppalakin ja pisti sen päähänsä. Työleirin karut oltavat vilisivät jo silmissäni. Mutta mitä, upseerithan olivat huumorimiehiä ja naureskelivat vain kaverilleni, joka kuitenkin luopui varsin nopeasti hienosta hatusta ja laittoi sen hellävaroin takaisin pöydälle.

Ystäväni Toni ja pohjois-korealaisen upseerin komea koppalakki.

Sitten tultiin Kiinan ja Pohjois-korean rajalle. Ikkunasta ihmeteltiin, kun asemalaituri oli täynnä kuumottavan näköisiä sotilaita kalasnikovien kanssa ja pirun häijyn näköisiä sotakoiria paksuissa kettingeissä kiinni. Niitä alkoi siitä sitten junaan nousemaan. Istuttiin nöyränä poikana makuuvaunussamme ja odotettiin vain että meidät tullaan vuorollamme ratsaamaan. Sitten sieltä tuli arviolta parikymppinen sotilas pyssyineen sisään. Vaikutti ihan leppoisalta kaverilta. Auttavalla englannilla kyseli, että onko meillä mitään kiellettyä mukana? Yhtään kättä ei noussut. Sitten hän alkoi käymään läpi meidän tavaroita. Toisin kuin olisi odottanut, asenne kaverilla oli kuitenkin sellainen lupsakan rauhallinen. Hän selaili matkatavaroista löytämiään kirjoja, katseli jonkun kamerasta kuvia ja kävi jokaisen laukun läpi perinpohjaisesti. Sitten tuli minun laukkuni, jossa oli tietysti neulat ja insuliinit. Hän kaivoi pussin esiin laukusta ja kysyi minulta silmiin katsoen. ”What are these?” Taas työleirin ihanuudet ja julkiset teloitukset vilisivät silmissäni. ”My insulines, I’m a diabetic”. Sanoin varmuuden vuoksi lauseen loppuun vielä ”sir”. ”Oh, insuline, fine”, totesi kaveri arkisesti.

Huumeita, aseita, propagandamateriaalia eikä mitään muutakaan kiellettyä löytynyt, niin vältettiin työleiri toistaiseksi ja pääsimme sisään ”in the land of hope and glory” Pohjois-Koreaan.

 

TO BE CONTINUE…

Perillä Pjongjangissa Pohjois-Koreassa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *