Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 2

Kim Il-sung ”Suuri Johtaja” ja Kim Jong-il ”Rakas johtaja”
Pjongjang aamunkoitteessa

Perillä Pohjois-Koreassa

 

Kun astuimme ulos junasta Pjongjangin asemalla, meitä asemalaiturilla oli vastassa oppaat ja hengen mukaisesti siellä pyöri myös sotilaita pyssyineen. Oppaista yksi oli matkanjärjestäjän puolesta meitä houstaava australialainen kaveri sekä yksi naispuoleinen ja noin viisi miespuoleista pohjois-korealaista opasta. Ihan ensimmäiseksi meiltä kerättiin passit ja matkustusasiakirjat pois ja sitten meidät marssitettiin aseman ulkopuolella odottavaan bussiin. Siitä sitten bussilla ajeltiin hotellille. Hotellimme oli Yanggakdo-hotel. Se sijaitsi keskustan tuntumassa Taedong-joen saaressa. Vaikkei meillä ollutkaan tarvetta alkaa kallista elämäämme riskeeraamaan ja lähteä omatoimisesti hotellista kylille konkoilemaan, todettiin se käytännössäkin mahdottomaksi ajatukseksi.

Vaikka hotelli on niinkin uusi kuin 1995 valmistunut, oli se tyyliltään 70-80-lukua. Hotellista löytyi mm muutama baari ja ravintola, keilarata ja vaatimaton allasosasto.

Turisti ei voi liikkua Pohjois-Koreassa omatoimisesti. Matkustatpa yksin tai ryhmässä, niin aina hotellin ulkopuolelle astuessasi matkassasi on opas, jonka tehtävä on tietysti opastaa, mutta myös valvoa sinua. Oppaat olivat todella ammattitaitoista väkeä. Puhuivat virheetöntä englantia, olivat todella sosiaalisesti taitavia, huumorintajuisia ja pirun mukavaa väkeä muutenkin. Illanvietoissa oppaillekin maistui, eikä virantoimitusta haitannut, vaikka joutuivat hieman laitamyötäisessä toimimaan.

Lisäksi seurueen mukana oli aina kameramies. Virallinen selitys kameramiehen mukanaololle oli, että hän kuvaa meidän reissusta materiaalia, josta editoidaan meille matkastamme muistoksi DVD. Jokainen voi miettiä, mikä koko ajan kintereillä pyörivän kameramiehen todellinen olemassaolon syy oli.

Eversti, kintereillä koko reissun pysynyt kameramies ja naispuoleinen oppaamme ms Kim

Matkaohjelma oli järjestetty siten, että ohjelma alkoi joka aamu klo 8-9 aikaan. Kokoonnuimme aamuisin sovittuna aikana hotellin aulaan, jossa oppaat olivat meitä vastassa. Siitä siirryimme bussiin, jolla lähdimme kiertämään eri nähtävyyksiä. Paluu hotellille oli aina suhteellisen myöhään illalla, joten vapaa-ajanongelmia ei reissussa ilmennyt.

Meistä pidettiin hyvää huolta. Syömään vietiin pitkin päivää ja olutta sai janoiset aina ruokailun yhteydessä. Alkureissusta oppaat aina kysyivät, että kuka seurueesta haluaa ruuan kanssa olutta. Loppureissusta oluet tuotiin automaattisesti aina meille suomalaisille sekä sveitsiläiselle lääkäriparivaljakolle.

Paikallista ruokaa. Veikkaan että kaikilla Pohjois-Koreassa ei ole tämmöisiä annoksia nenän alla.

En edes muista missä kaikkialla kävimme. Oli pienempiä ja isompia muistomerkkejä, lastenpalatsia, mausoleumia ja museoita. Jos olet katsonut dokumentteja Pohjois-Koreasta, oli kiertämämme paikat täysin samoja mihin toimittajat ja tv-ryhmät aina viedään. Kaikista nähtävyyksistä ehdottomasti hienoin oli sotamuseo. Kierros alkoi ulkokierroksella, jota veti kireä ja tiukan oloinen naisupseeri, jolla oli enemmän kuin vähän hiekkaa siellä. Kierroksella esiteltiin sotakalustoa mitä Pohjois-Korean joukot olivat voitokkaassa Korean sodassa saaneet sotasaaliikseen Yhdysvaltain pelkuri-imperialisteilta ja Etelä-Korean ”puppet-armylta”.

Toni ja sotamuseon kirpeä naisupseeri-opas.

Itse museo oli sisältäkin erittäin hieno. Kaikki oli tietysti esitetty pohjois-korealaisesta näkökulmasta ja heidän historian kirjoituksensa mukaan. Yhdysvaltain ja Etelä-Korean joukot oli kaikessa kuvattu joko säälittävinä pelkureina tai tunteettomina hirviöinä ja roistoina tappamassa Pohjois-Korean naisia ja lapsia. Opas esitteli ylpeänä ”tositapahtumaa” kuvaavaa taulua, jossa taistelussa molemmat kätensä menettänyt Pohjois-Korean työläissotilas tuhosi konekiväärillä pelkkiä hampaita käyttäen komppanian verran vihollisia. Jokainen armeijan käynyt tietää miten se olisi käytännössä mahdollista. Oli myös kuvituskuvia, joissa Pohjois-Korean nuoret vapaaehtoiset tuhosivat ja vangitsivat neljän tähden amerikkalaiskenraaleita.

Alasammuttuja amerikkalaisia sotamuseossa

Istuimme bussissa odotellen lähtöä sotamuseolta, kun oppaat tulivat bussiin todella huolestuneen ja jopa järkyttyneen näköisinä. He hakivat mukaansa bussista italialaisen seurueemme jäsenen. He olivat jonkin aikaa poissa ja kaikki siinä ihmettelimme, että mitä kummaa nyt tapahtui. Kun he saapuivat takaisin, oli italialaisenkin ilme hiukan vakavoituneen näköinen. Matkaan päästessämme tiedustelimme häneltä syytä välikohtaukseen. Hän kertoi, että oli lähtiessään museolta, pistänyt palautetta oikein huolella museon vieraskirjaan. Oli kuulemma pitänyt käydä se ulostulo pyyhkimässä pois ja vaihtaa palaute hieman isäntämaatamme imartelevaan sävyyn.

Kiertelimme myös Pjongjangin ulkopuolella maaseudulla. Maaseutu oli enemmän kuin köyhän ja kurjan näköistä. Rääsyihin pukeutuneet maanviljelijät kuokkivat kuivan näköistä maata. Tätä surkeutta ei isäntämme yrittäneet mitenkään peitellä.

Tiet olivat luotisuoria kuin Rooman valtakunnassa ja niiden laidat oli koristeltu pensailla ja teiden yli meni mahtipontisia koristesiltoja tai mitä lie kaaria olivatkaan. Armeijan tarkistuspisteitä oli teillä säännöllisesti, joihin piti pysähtyä sen verran että oppaat kävivät kulkuluvan heille esittämässä.

Teiden koristelua
Riemukaari. Tietysti esikuvaansa isompi

 

Shoppailu Pohjois-Koreassa

Ulkomaalaiset eivät saa käyttää paikallista valuuttaa, vaan maksuvälineenä käytetään Kiinan juaneita tai dollareita.

Paikallisten kauppoihin ei myöskään ole asiaa, vaan turisteille on omat kauppansa. Mitään järkevää siellä ei ole myytävänä. Ostaa voi Pohjois-Korean lippuja, Juche-aatteen kirjoja, rintanappeja, propagandajulisteita, tupakkaa ja turhanpäiväistä rihkamaa.

 

Amerikan poika

Kuten aiemmin kerroin, seurueeseemme kuului nuori, noin parikymppinen amerikkalaispoika. Kaveri vaikutti todella erikoiselta ja pikkuhiljaa alkoi selvitä, ettei hän ollut ns. ihan penaalin terävin kynä. Hän kertoi, että matkusti ensimmäistä kertaa elämässään ilman vanhempiaan. Ja heti Pohjois-Koreaan, mikä ettei. Hän oli matkastaan innoissaan ja kulki joka paikkaan Kim Jong-Ilin ja Kim Sung-Ilin rintanapit kauluksessa. Ehdotimme hänelle, että kannattaa ottaa ne ehkä pois, kun palaa kotimaahansa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hän on amerikkalainen, niin eivät he voi jenkkien tullissa olla häntä kotimaahansa takaisin päästämättä.

Pohjois-Koreassa ei toimi muiden maiden sim-kortit, eikä internetyhteyksiä ole, joten ainoa keino pitää yhteyttä muuhun maailmaan, on soittaa hotellin puhelinkeskuksesta. Puhelinkeskuksesta soitettiin siten, että tiukan oloiselle ja huumoria kestämättömän näköiselle keskuksen neidille kerrottiin puhelinnumero sekä mihin ja miksi aikoi soittaa. Soittaminen oli kallista, useamman dollarin minuutilta, joten ihan turhanpäiväisiä ei viitsinyt soitella.

Tulimme kaverini kanssa yhtenä päivänä puhelinkeskukselle ja näimme siellä tämän ameriikan pojan hädissään. Siellä oli jonkinlainen härdelli päällä hänen ja puhelinkeskuksen väen kesken. Menimme tiedustelemaan asiaa, niin selvisi, että tämä ameriikan poika oli soittanut kotimaahansa vanhemmilleen ilmeisen maratonpuhelun ja kun maksun aika oli koittanut, ei hänellä ollut rahaa maksaa puheluaan. Reissu oli vasta puolessa välissä, mutta hänen lomabudjettinsa oli jo mennyt rintanappeihin ja propagandajulisteisiin. Toisin sanoen mies oli PA viimeistä centtiä myöden. Kaveri rupesi siinä leuka väpättäen pikkuhiljaa itsekin tajuamaan, että Pohjois-Korea on mahdollisimman huono paikka tehdä ”juoksut” ja jättää maksuvelvoitteitaan hoitamatta. Pakkohan poika oli pälkähästä päästää ja maksoimme pojan pinteestä ja annettiin hänelle muutama kymmenen dollaria käyttörahaa loppureissua varten pitkän isällisen puhuttelun saattelemana.

Koko meidän seurue. Bongaa Ameriikan poika kuvasta

 

Pohjois-Korean ihmeellisyyksiä

Kun Pohjois-Koreassa liikkuu, ei varmasti voi tietää mikä on todellista ja mikä ei. Se mitä joskus kuulee väitettävän, että kaikki ympärillä tapahtuva olisi suurta näytelmää ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Tämmöisiä selvästi meille tarjoiltuja lavastettuja tapahtumia oli muutamia:

Oli sunnuntai, mikä on perinteinen päivä pohjois-korealaisille mennä puistopiknikille. Meidänkin seurue vietiin puistoon patikoimaan. Yhtäkkiä alkoi musiikki soimaan ja metsästä tanssien paikalle leijali kansallisasuihin pukeutuneita mummoja. Mummot tanssivat seurueemme ympärillä ja pyysivät meitä mukaan tanssiin ja osa lähtikin.

Yksi kymmenistä nähtävyyksistä oli pohjois-korealaisten sotasankarien hautamonumentit. Juuri kun pääsimme kivipaasien luokse, paikalle saapui upseerien taluttamina erittäin vanhoja naisia nyyhkyttäen. Opas kertoi meille heidän olevan näiden kaatuneiden sankarien leskiä. Olipas vain sattuma.

Pjongjangin huvipuisto oli hauska paikka. Siinä missä Linnanmäen törmäysautoilla törmäily on ankarasti kielletty, oli siellä se nimenomaan homman tarkoitus. Samaan aikaan törmäilyautoja ajoi upseereita, joten koitin saada aina mällättyä mahdollisimman korkea-arvoisen näköistä koppalakkia. Huvipuisto oli täynnä porukkaa ja ihmisillä näytti olevan todella aidosti hauskaa. Ihmetykseni heräsi, kun aina huvipuistolaite mihin meidän seurueemme meni, oli yhtäkkiä tyhjä ja ilman minkäänlaista jonoa. Kun ympärilleen katsoi, oli kaikissa muissa laitteissa pitkät jonot. Tämä toistui aina laitteelta toiselle siirtyessämme. Lisäksi kiinnittyi huomioni, että kukaan ei maksanut sisäänpääsystä, vaan ihmiset vain kävelivät sisään huvipuistoon hurvittelemaan.

Muitakin pieniä eriskummallisuuksia tapahtui pitkin reissua.

Lähellä Etelä-Korean rajaa sotilastukikohdassa. eversti kertoo minkälaista murkulaa heitetään niskaan jos jenkit tai Etelä-korea hyökkäävät

Pohjois-Koreasta on liikkeellä kaikenlaista legendaa ja aika moni niistä paljastui matkalla juurikin pelkiksi legendoiksi. Oleskelu Pohjois-Koreassa on leppoisaa. Mitään kuumotuksia ei ole ja jos osaa vähänkin ihmisiksi käyttäytyä, ei sellaisia tulekaan. Pohjois-Korea on jonkun tilaston mukaan maailman turvallisin maa turistille. Usein kuulee puhuttavan, että kuvaaminen maassa on kielletty. Se ei pidä paikkaansa. Julmetun isot objektiivit ovat kielletty ja sotilaita sekä sotilaskalustoa ei saa kuvata. Tämä sama käytäntö on kuitenkin voimassa esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Ravintoloiden ja hotellin henkilökuntaa lukuun ottamatta, paikalliset eivät ota mitään kontaktia meikäläisiin. Vähän tuntuivat niin kuin oikein välttelevän suorastaan.

Rajalla ja toisella puolella Etelä-Korea. Vaalean sinisten rakennusten välissä näkyy maahan piirretty maiden raja.

 

Lopuksi politiikkaa

Vaikka Pohjois-Koreassa on hullu mies johdossa jo kolmatta polvea, maassa ei ole ihmisoikeuksia ja siellä tapahtuu varmasti kaiken maailman raakuuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, tavallaan siellä käydessään oppi hieman ymmärtämään heidän näkökulmaansa tähän ikuiseen maailmanpoliittiseen dilemmaan, jossa Pohjois-Korea esitetään sysimustana pahuuden ilmentymänä.

Länsimaalaisten medioiden propagandassa Pohjois-Korea esitetään lähialueiden ja globaalinakin turvallisuusuhkana. En pidä tätä Yhdysvaltain ja Etelä-Korean luomaan kuvaa täysin uskottavana. Miksi Pohjois-Korea tekisi ydinaseiskun tai jonkin muun ison kokoluokan hyökkäyksen vihollisiaan Yhdysvaltoja ja Etelä-Koreaa vastaan? Niiden vastaisku tuhoaisi koko maan saman tien. Tämän varmasti myös toverini Kim Jong-un tajuaa ja paljon mieluummin nauttii yksinvallastaan ja maistelee palatsissaan kaviaaria ja kallista viskiä.

Viatonta rakkautta pohjois-korealaisen everstin ja suomalaisen rajajääkärin välillä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *