Suomalaisen thainyrkkeilyn joutsenlaulu?

Tämän kirjoituksen ajatukset ovat olleet sisälläni jo vuodesta 2009, jolloin olin ensimmäistä kertaa valmentajan roolissa mukana thainyrkkeilyn amatöörien arvokisoissa. Nyt kun on taas yhdet heikosti menneet MM-kilpailut juuri takana, lienee otollinen aika tämän asian ulostamiselle

Koska thainyrkkeilyväki on tunnetusti herkkänahkaista ja mielensä pahoittamiseen taipuvaisia (ainoastaan herkempiä ovat kuulemma koiraharrastajat), on hyvä jo tähän alkuun todeta, että en tarkoita kirjoituksellani ketään tiettyä valmentajaa, ottelijaa tai seuraa. Käytän kärjistystä ja yleistystä, mutta meillä on myös toimijoita, jotka vapautan täysin näistä ”syytöksistä”. He kyllä itse tietävät. En halua loukata tai haukkua ketään, vaan herättää ajatuksia. Vaikka kirjoitus on varsin negatiivinen, on sen pyrkimys vain ja ainoastaan positiivinen.

Suomalainen thainyrkkeily keräsi 90-luvulla ja 2000-luvun alussa valtavasti menestystä thainyrkkeilyn amatöörien arvokilpailuista. Tuolta ajalta meillä on lukuisia euroopan- ja maailmanmestareita. Vaikka ei olekaan kohtuullista verrata, oli thainyrkkeily eittämättä 90-luvun ja 2000-luvun alun menestynein kamppailulaji Suomessa. Ennen menestystä tuli myös miehissä, nykyisin menestys, tosin vaisuhko sellainen, on täysin naisten varassa.

Ottelijat eivät ole sen huonompia nykyään. Kun vertaa menestyksen ajan suomalaisten ja meidän nykyisten maajoukkueen jäsenten otteluita, ovat meidän nykyottelijat jopa monipuolisempia ja fyysisempiä kuin nämä menestysaikojen ottelijat.

 Mistä tämä nykyinen menestymättömyys sitten johtuu?

 Laji on mennyt amatööritasolla viimeisen noin 15 vuoden aikana huikeasti eteenpäin ja muuttunut. Tätä lajievoluutiota tapahtuu kaikissa lajeissa ja thainyrkkeilyn kaltaisilla ”nuorilla lajeilla” tämä on kaikista voimakkainta.

Meiltä suomalaisilta valmentajilta puuttuu kyky nähdä tämä lajin ja muiden maiden ottelijoiden kehitys ja analysoida otteluita ja niiden nykyisiä lainalaisuuksia ja kehittää ja muuttaa meidän harjoittelua ja sitä kautta urheilusuoritusta vastaamaan tämän päivän tarpeita. Tässä yhdessä pitkässä lauseessa on mielestäni kaikki. Mutta on vähän muutakin.

Missään oikeassa urheilulajissa ei voisi kuvitellakaan että 20 vuotta vanhoilla metodeilla tai taktiikoilla hankittaisiin nykyään menestystä. Meillä kuitenkin edelleen suurelta osin harjoitellaan samoilla metodeilla ja samalla lailla kuin 90-luvulla. Usein thainyrkkeilystä, sen harjoittelusta tai tekniikoista puhuttaessa kuulee lauseen: ”Mustosen Kaitsu on sanonut että se on näin!”. Itse tunnen suurta kunnioitusta lajin maahantuojaa, suomalaista lajipioneeria Kai Mustosta kohtaan, mutta meidän pitäisi ymmärtää, että 80-90-luvuilla vallinnut totuus, ei päde enää tänä päivänä, johtuen edellä mainitusta lajievoluutiosta.

Me Suomessa myös ottelemme eri tavoin kuin kansainvälisissä amatöörikehissä. Meidän kotimainen pistearvostelumme amatööriotteluissa on ajanut ottelut vartalopotkuja suosivaksi ”pistehipaksi”. Kotimaassa se toimii, kun kaikki ottelevat tällä ”blokki-kontraus-tyylillä” ja jyvät saadaan erotettua tälläkin tyylillä akanoista. Mutta kun siirrytään kansainvälisiin kehiin, jossa peli on eri ja vastustaja otteleekin meidän näkökulmastamme ”väärin”, olemmekin yhtäkkiä suurissa vaikeuksissa. Vaikka aktiivisuus ei ole suoranainen ottelun arvosteluperuste, on kansainvälisissä kehissä äärimmäisen vaikea voittaa puolustusottelemisella. Tämä passiivisuus, mikä johtuu tästä Suomessa opitusta ottelutavasta, mutta myös vastustajaan nähden heikommasta fysiikasta, on myös ollut meillä suomalaisilla perisyntinä kansainvälisissä kisoissa.

Ottelemme myös vähän vastustajiimme verrattuna. Thaimaalaisten ottelutahdin kaikki tietävät ja siihen ei kannata verratakaan, mutta paljon ottelevat myös nämä entisen itäblokin maiden kaveritkin. Nimekkäimmät heistä kiertävät kovissa ammattilaisotteluissa ympäri maailmaa, mutta se muu porukka tahkoaa amatöörimatseja kerran kuussa tahdilla ja turnaukset siihen päälle. Jos me ottelemme sen muutaman hullun matsin vuoteen, ei voida odottaa, että kilpailutilanteessa olisimme samassa suoritusvarmuudessa vastustajan kanssa, jolla on samassa ajassa käytynä pari kansainvälistä turnausta ja muutamat pienemmät ”kylätappelut”.

Fysiikassa olemme myös tippuneet muun maailman kärryilta. Tai paremminkin vastustajat ovat menneet vain ohi. Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, joiltain meidän ottelijoilta loppuu yksinkertaisesti kunto arvokisakehässäkin. Ja mikä pisti eniten silmääni jo ensimmäisellä arvokisareissullani 2009, olemme vastustajiamme heikompia kehässä. Tämä koskee niin tekniikoiden voimakkuutta, myös niiden vastaanottamista kuin myös yleistä kehäolemusta.

Tuskin koskaan suomalainen thainyrkkeilijä häviää arvokisakehässä siksi että hän olisi teknisesti vastustajaansa huonompi. Lähes aina syy löytyy nimenomaan fysiikkapuolelta.

Varsinkin naisten otteluissa, joissa vallitsee hieman erilaiset lainalaisuudet, lähes poikkeuksetta fyysisempi ja vahvempi ottelija voittaa ottelun.

Meillä harjoittelussa käytetään loputtomasti aikaa yksittäisen tekniikoiden hiomiseen ja niiden visuaaliseen näyttävyyteen. Meillä yleisesti on suomalaisissa thainyrkkeilypiireissä aina arvostettu ja ihailtu teknistä ottelemista ja teknisiä lajin supertähtiä. Olemme unohtaneet sen, että lajin emämaassakin pidetään ensisijaisena sitä, että tekniikat ovat vahvoja ja niiden teho aina vaikuttaa vastustajaan.

Lisäksi vieläkin kuulee näitä tuhat vuotta vanhoja juttuja, ”thainyrkkeilijä ei voi tehdä voimaharjoittelua, koska se tekee hitaaksi ja kankeaksi”. Miksei se tee sitä muiden urheilulajien urheilijoille?

Väitän että meiltä suomalaisilta thainyrkkeilyvalmentajilta puuttuu myös tietotaito ja osaaminen oikeanlaiseen voimaharjoitteluun ja lisäksi sen merkitystä urheilijalle ei vain ymmärretä.

Valmentaja on usein varsin iso auktoriteetti kamppailulajeissa, eikä valmentajan sanaa osata kyseenalaistaa. Minua harmittaa suunnattomasti näiden urheilijoiden puolesta, jotka laittavat tolkuttomasti aikaa, rahaa ja koko elämänsä kiinni tähän touhuun. Minusta urheilijalla pitäisi olla myös kyky analysoida omaa ottelemistaan ja kisareissuilla näkemäänsä ja pyrkiä urheilijalähtöisesti muuttamaan harjoitteluaan oikeaan suuntaan. Vaikka vastassa olisikin valmentajan auktoriteetti.

Tätä suomalaisen menestyksen taantumista voi koittaa myös selittää Thaimaan ja entisten itäblokin maiden isommilla harrastajamassoilla ja viimeksi mainituiden maiden erilaisella urheilijatukipolitiikalla, jossa thainyrkkeilijätkin nauttivat valtioiden urheilijapalkoista ja apurahoista.

Kuitenkin meillä on tuossa vieressä naapurimme Ruotsi, jonka thainyrkkeilijät ponnistavat suurin piirtein samoista lähtökohdista ja olosuhteista kuin meidän thainyrkkeilijämme.

Vielä 2000-luvun alussa ruotsalaiset thainyrkkeilijät, muutamaan supertähteä lukuun ottamatta, olivat lähinnä vitsi. He saivat, kun tänne vain uskalsivat tulla, salikisoissa aina ne kovimmat turpasaunat.  He kävivät meiltä oppia ammentamassa leireiltä ja muistan heitä meidänkin salilla käyneen viikonloppuna ihan tavan harrastajatreeneissäkin meidän metodeita katselemassa.

Mutta nyt ruotsalainenkin thainyrkkeily on mennyt meistä oikealta ja vasemmalta ohi eikä perävaloja enää edes näy. Ruotsalaiset naiset ovat amatöörikisoissa maailman parhaimmistoa ja miehilläkin tulee mitaleita säännöllisesti. Jotakin he ovat tehneet oikein ja me väärin.

Pitäisikö meidän kaikkien, meidän isoegoisimpienkin valmentajien myöntää itsellemme, että olemme tehneet ja teemme edelleen jotain väärin?

Kerätään porukka kasaan ja otetaan iso mökki vaikka Vierumäeltä. Ne valmentajat jotka jäävät kotiin, haetaan mukaan aseella uhaten. Vuokrattavan mökin pitää olla iso, koska jokaisesta seurasta pitää mukaan tulla vähintään viisi valmentajaa. Pienemmistä seuroista riittää vain kolme. Kaikki jättävät egonsa, asiantuntemuksensa ja tietämyksensä kotiin. Katsotaan mökillä pidennetty viikonloppu kaikki viimeisen 10 vuoden arvokisat läpi. Välillä otetaan skype-yhteys Ruotsiin ja välillä Venäjälle ja kysytään miten he siellä treenaavat. Pistetään hurja aivoriihi ja ajatusmylly pyörimään ja katsotaan mitä saadaan aikaan.

Tietysti lähtiäisiksi ennen kotiinpaluuta saunotaan kunnolla ja haukutaan potkunyrkkeilijät ja vapaaottelijat.

 PS. Haluan tällä kirjoituksella haastaa suomalaisen thainyrkkeilyväen, valmentajat, ottelijat, harrastajat sekä seura-aktiivit vaihtamaan ajatuksia ja näkemyksiä, millä me saataisiin kehitettyä meidän harjoittelua ja muita osatekijöitä, jotta suomalainen thainyrkkeily voisi pärjätä kansainvälisesti nykyistä paremmin.