Polkujuoksu ja diabetes meinasivat minut tappaa

 

 

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin

Ensiksi ajattelin, että en kehtaa tätä tarinaa kertoa, saatikka siitä someen kirjoitella. Kuitenkin niin moni on Helsinki Thaiboxing Clubin salilla ja viesteillä kysellyt, niin kerrottakoon julkisesti tämä tarina siitä, kuinka polkujuoksu meni persiilleen ja 1-tyypin diabetes meinasi hengenkin viedä. Tarinasta tulee pitkä kuin nälkävuosi, koska en osaa referoida. Joku voi pitää tätä tarinaa selittelynä ja huonona tekosyynä, mutta se heille suotakoon.

Viime viikonloppuna oli tosiaan tarkoitus juosta Karhukierros-polkujuoksu 55 km. Kisassa olisi ollut tarjolla myös 34 km, 83 km ja 166 km matkoja. Maratoneja olen juossut, mutta en koskaan sitä pidempää, niin ajattelin että aloitan pidempien matkojen valloituksen tuosta 55 kilometristä. Etukäteen tietysti juoksusta ja siihen valmistautumisesta somessa henkseleitä paukuttelin.

Niin koitti kaunis toukokuinen päivä herran vuotta 2019. Pakkasin vaimon ja lapset mukaan ja lennettiin Norwegianin punavalkoisin siivin Rovaniemelle. Isäukko haki meidät sieltä kotipaikalleni Kemijärvelle pariksi kisaa edeltäväksi päiväksi. Perjantaina pakkasin vaimon ja lapsien lisäksi vielä vanhempanikin autoon ja ajettiin Rukalle Kuusamoon. Kisakeskus sijaitsi Rukalla, eli sieltä piti numerolappu noutaa ja kamat tarkastuttaa. Pidempiin polkujuoksuihin pitää olla tietty varustus mukana, muuten ei päästetä matkan päälle alkuunkaan.
Kisakeskus oli telttakylä, joka oli aika sietämätön diskoteekki. Porukkaa oli niin kuin Posion jääraveissa, musiikit soi, juontaja juonsi ja helppoheikit yritti kaupata kenkää, sykemittaria, pipoa, sukkaa ja urheilujuomaa. Myös metrilakuja myytiin ja sitä ostinkin. Mansikan makuista.

Kisakylästä numerolappua hakemassa

 

Numerolapun sain ja hyväksynnän kamppeilleni. Sitten huoneistohotelliin koko revohka yöpymään. Sää oli karmea. 3 astetta lämmintä ja vettä tiputteli. Sama paska keli vallitsi myös seuraavana päivänä, jolloin juostiin.

Kerronpa teille tässä vaiheessa mikä on sairastamani 1-tyypin diabetes, jos ja kun ette tiedä mikä se käytännössä on. Jos luulet että se on sama sairaus kuin mummollasi niin olet väärässä. Mummollasi on 2-tyypin diabetes, joka on eri sairaus.
Diabeteksessä haima ei tuota insuliiniä, jota diabeetikko pistää itseensä. Insuliinin tehtävä on näin niin kuin kansantajuisesti se, että se kuljettaa ruuansulatuselimistöstä vereen imeytyvän glukoosin eli sokerin soluihin. Eli kun diabeetikko syö esim. perunan, peruna menee mahaan, jossa se hajoaa ja imeytyy pääosin ohutsuolesta verenkiertoon. Terveellä ihmisellä insuliinia erittyy ja sokerit kulkeutuu verestä soluihin, mutta diabeetikolla ilman ulkopuolista insuliinia sokeri jää vereen ja näin ollen verensokeri nousee.

Korkea verensokeri on pitkällä aikavälillä vaarallista, mutta väliaikaisesti ei. Kuin taas sitten liian matala verensokeri johtaa hypoglykemiaan, mikä taas johtaa hautaan, mikäli kroppaan ja vereen ei saada kiireesti jostain sokeria. Yleensä hypoglykemia korjataan juomalla jotain sokeripitoista, mutta tajuttomalle sitä annetaan suoneen.

Diabeetikoilla sairaus vaihtelee. Minun sairaudelleni on tyypillistä, että verensokeri laskee urheilusuorituksessa. Mitä rankempaa, sitä kovempaa se laskee. Ei pelkästään diabeetikoilla, vaan terveilläkin ihmisillä pitkissä, yli 2 tunnin suorituksissa kropan omat glykogeenivarastot, eli energiavarastot eivät riitä energian takaamiseksi, eli sellaisissa suorituksissa energiaa tankataan juomina tai geeleinä matkan aikana. Terveellä ihmisellä tankattu energia päätyy insuliinin vaikutuksesta soluihin energiaksi, mutta diabeetikon täytyy pistää insuliinia, että tämä tapahtuisi. Eli kun itse urheilusuoritus laskee verensokeria, joutuu vielä pistämään insuliinia, mikä lisäksi voimakkaasti laskee verensokeria. Eli tuo on suomeksi sanottuna perkeleellinen soppa ja kauhea säätö. En tiedä ymmärsikö kukaan. Jos ei, niin googlettakaa tai katsokaan diabetes-liiton sivuilta.

Jos joku on tähän asti jaksanut lukea, niin kerrotaan miten itse juoksu sitten meni.
Lauantaina klo 10 oli lähtö. Paska oli keli, mutta fiilis oli hyvä. Join verensokerin korkealle ennen lähtöä, jotta ei tarvitsisi heti alkumatkasta alkaa syömään geelejä ja juomaan urheilujuomia. Olin suunnitellut, että pistän yhden yksikön (mikä on minimimäärä) insuliinia noin 7-8 kilometrin välein. Niin juoksentelin tyytyväisenä poikana ja juoksu tuntui hyvältä. Verensokeri laski hiljalleen matkan rasituksesta ja pistämistäni insuliineista. Tarkoituksena oli että sokeri olisi huoltopaikalla 35 kilometrin kohdalla 5-10, jolloin pysähtyisin ja tekisin tukevamman hiilaritankkauksen, jolla verensosokerit nostaisin taas mahdollisimman ylös loppumatkaa varten . Huoltopaikalla verensokeri oli 6, eli se meni nappiin siltä osin. Tankkasin huoltopaikalla veteen sekoitettua maltoa 250 g maltoa, hiukan suklaata, keksejä ja suolaa siihen päälle.

Melkein heti huoltopaikalta lähdettyäni tunsin, että verensokeri ei nousekaan vaan laskee ja verensokerimittari vahvisti tämän. Juoksu kulki hyvin ja voimat oli hyvin tallella, niin jatkoin matkaa ja mietin että kyllä ne sieltä vatsasta imeytyy ennemmin tai myöhemmin. Verensokeri jatkoi vain laskuaan ja ei vain juomimgit imeytyneet. Heitin neljä matkassa olluttani geeliä naamaan ja totesin, että ei imeydy. Seuraavaksi join juomaliivistäni 9 desiä malto-suola-vesi sekoitusta n. 250 g hiilaria) ja pistin kävelyksi, jotta liemet imeytyisi vaan eipä imeytynyt nekään. Siinä vaiheessa aloin jo arvata, että noutaja tulisi, kun verensokeri vain laski laskemistaan. Lopuksi kokeilin istua, että josko sitten imeytyisi, vaan ei. Siitä ei sitten enää ylös päästykään. Hypoglykemia iski ja toimintakyky meni. Eli siinä vaiheessa en pystynyt enää kävelemään tai tekemään muutakaan oman tilani auttamiseen. Raajat eivät toimineet ja ajatus ei kulkenut. Lisäksi ajan- ja paikantaju katosi tyystin. Onneksi puhekyky ei minulta mennyt vaan pystyin auttamaan jääneille juoksijoille selvittämään tilani.

Tuuria oli myös matkassa, että kuukahdin metsäautotielle, johon ambulanssilla oli pääsy. Ambulanssilla meni paikalle n. 50 minuuttia. Auttajat olivat syöttäneet minulle geeliä ambulanssin odotuksen ajan ja hiukan ne olivat imeytyneet, että olin tajuissani koko sessioin ajan. Ilman näitä pysähtymään auttajia, todennäköisesti hypogykemia olisi edennyt ainakin tajuttomuuteen ja kuolemaan. Eli näille auttamaan jääneille henkilöille: Mikko Mäenpäälle, Pia Seppäselle ja Carita Eklundille olen ikuisesti kiitollinen.

Heidän ja ambulanssissa saadun avun jälkeen verensokerit olivat kunnossa ja teoriassa olisin voinut jatkaa matkaa, mutta ambulanssihenkilökunta oli asiasta eriä mieltä. Kylmässä ja märässä säässä oli kroppa jäähtynyt ambulanssissa mitattuun 34 asteeseen ja jalat olivat matkan rasituksesta ja kylmästä huonon tuntoiset, että en loppuviimein ollut eriä mieltä ambulanssihenkilökunnan kanssa matkan keskeyttämisestä. Myös vaara uuteen hypoglykemiaan olisi ollut ilmeinen, jos olisin vielä taipaleelle lähtenyt.

Vaikka nämä minun juoksukilpailut ovatkin täysin hupikisoja, niin silti tuo keskeyttäminen kirvelee. Ja kirvelee vieläkin, vaikka viikon verran on vettä jo Kotajoessa virrannut.

Haluan todeta loppuun, että en kirjoita tätä siksi että tapauksen tiimoilta haluaisin jaksuhaleja, tsemppiviestejä tai muutakaan erityistä huomiota. Tämän tarinan kerron siksi, että siitä voi olla hyötyä diabetes-kollegoilleni, tietous tästä sairaudesta edes hiukan leviäisi ja vastauksena kaikille, jotka ovat kyselleet miten juoksuni meni. Perseelleenhän se siis meni.

Numerolappu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *