Rokkikonsertissa – Tarina huijauksesta ja petoksesta

Vaimo yllätti minut iloisesti pari kuukautta sitten, kun kertoi että hän oli hankkinut meille liput rokkikonserttiin. Koska edellisen kerran olin käynyt rokkikeikalla, kun Metallica soitti Oulunkylässä vuonna 1993, olin aivan innoissani. Keikkapäivää odotin kuin lapsi joulua. Kun en innostukseltani oikein öisin saanut unta, mietin aina että mikähän bändi siellä mahtaa esiintyä. Metallica, Megadeth vai kenties Gunnarit. Suosikeistani Queenin ja Nirvanan esiintymistä pidin jokseenkin epätodennäköisesti, koska heillä on ollut solistiosastolla valitettavia kuolemantapauksia hiljattain.

Odottavan aika on pitkä ja kaksi kuukautta kului todella hitaasti. Kasvattelin siinä odotellessa tukkaa ja opettelin James Hetfieldin rajuja ilmeitä kylpyhuoneessa peilin edessä.

Satamiljoonaa kännykkäkuvaa

Viimein koitti keskiviikko 24.7.2019 ja hartaasti odotettu keikkapäivä. Heräsin jo varhain, koska uni ei innostukselta oikein silmässä pysynyt. Heti aamuista aloin valmistautumaan illan rokkikonserttiin. Värjäsin hiukseni mustaksi, pukeuduin mustaan t-paitaan ja jalkaani luonnollisesti vedin mustat pillifarkut. Kuten rokkikonsertteihin on tapana, pyyhkäisin vaimon meikkilaukusta hiukan kajaaliakin naamaan.

Koska lapsenvahtimme petti viime hetkellä, piti rokkikonserttiin mukaan ottaa myös meidän kahdeksan kuukauden ikäinen poikakin. Se on toisaalta ihan hyvä, koska hänellä on kanssani sama musiikkimaku vaikkei hän nuoresta iästä johtuen osaakaan vielä moshata tai näyttää sormillaan pirunmerkkejä. Mietin että laitan pojallekin keikkaa varten hieman rokkikuosia päälle ja olin tarkoitusta varten tilannut hänelle niittivyön ja mustaa päällepantavaa. Vaimo piti ideaani älyttömänä ja poika joutui lähtemään keikalle naurettavissa vauvanvaatteissa.

Muistelin, että rokkikonserteissa kuuluu olla päissään. Tässä oli kuitenkin ongelma, koska olimme autolla menossa keikalle. Vaimo ei muutenkaan tykkää väkijuomista, korttipeleistä ja tanssihuveista, joten kehitin salajuonen. Pakkasin reppuun vaippojen ja pilttipurkkien sekaan oluttölkkejä ja pullon pöytäviinaa. Niitä voisi sitten keikalla väenpaljouden seassa vaimolta huomaamatta naukkailla.

Koitti ilta ja suuntasimme keikkapaikalle Malmin lentokentälle. Porukkaa siellä oli hirvittävä määrä, mutta ei tämä porukka näyttänyt olevan mihinkään rokkikonserttiin menossa. Hetken hätäännyin, että ollaanko tultu sittenkin herätysjuhlille eikä rokkikonserttiin. Vaimo vakuutteli, että ollaan oikeassa paikassa. Ehkä nämä herätysjuhlapukeutuneet ihmiset ovatkin menossa lähistölle jonnekin toiselle keikalle. Kun suunnattiin portille, paljastui että kyllä he ovat samalle keikalle tulossa.

Portilla pojankloppi huomioliiveissä sanoi, että haluaa katsoa laukkuuni. Jos siitä tyytyväiseksi tulet niin katso pois, sanoin. Pojankloppi löysi kuin löysikin juomani, joita edes vaimoni ei ollut onnistunut löytämään. Sanoi ettei niitä saa viedä keikka-alueelle. Olin ihmeissäni. Meinaako se, että rokkikonsertissa joku olisi selvinpäin. Ei auttanut. Pöykky ja bisset jäivät pojalle. Sanoin että on ainakin pöytäviinan kanssa varovainen ja lantraa sen johonkin mieluummin kuin alkaa sitä raakana juomaan. Hetken olin jo huolissani, että joutuisin olemaan rokkikonsertissa selvinpäin, mutta sitten tajusin, että kyllä kunnon rokkikonsertissa kiljuastiat yleisön seassa kiertävät, joten huoleni on varmasti aiheeton.

Keikka-alue oli valtava kulttuurishokki. Se oli täynnä sitä herätysjuhlaväkeä ja olin ainoa, joka oli tälläytynyt kunnon rokkikuosiin. 90 % porukasta oli eri-ikäisiä naisia. Osan heidän seurassaan liikkui miehiä, jotka näyttivät alistuneilta ja heidän lampaankatseissaan näkyi nöyryys, mutta myös ahdistus. He eivät hymyilleet. Lisäksi he olivat selvinpäin.
Muistan kun Rantarockissa 90-luvulla ja Ogelissa Metallican keikalla haisi kilju ja urea ja juhlakansa liikkui pääosin kontaten kynnenaluset mullassa ja ne jotka yleisössä pysyivät pystyssä, pysyivät toisiin nojaten
Mihinkähän olen oikein tullut?

Minä ja poika petoksen paljastuttua

Pikkuhiljaa petos alkoi paljastua. Odottelin, että lämppärinä olisi vähintäänkin Sepultura, mutta lavalle kömpikin nuori nainen, joka alkoi laulamaan teknoa. Tämä nainen oli liikkeistään ja kehonkoostumuksesta päätellen käynyt ahkerasti aerobic-tunneilla. Sitten tuli pääesiintyjän vuoro. Se oli sellainen punatukkainen menninkäinen, jolla oli itseäni vahvempi parrankasvu. Kun se alkoi soittamaan kitaraa ja laulamaan nasaalilla äänellään, naiset ympärilläni alkoivat itkemään. Nämä  harvalukuiset alistuneet ja tahdottomat miehet alkoivat samanaikaisesti halailemaan naisiaan. Tunsin itseni moukaksi, kun minua ei yhtään itkettänyt. Mietin mummolan koiran kuolemaa ja Portugalin tappiota Kreikalle vuoden 2004 EM-finaalissa ja sainkin muutaman kyyneleen aikaiseksi.

Naiset itkivät parin biisin ajan ja sitten kaivoivat kännykät esiin. Menninkäinen sai sen jälkeen laulaa yksin vailla kenenkään huomiota, kun alkoi armoton kännyköillä kuvaaminen. Otettiin kuvia itsestä eri ilmeillä ja taustoilla. Kuvia otettiin myös eri kokoonpanoilla ja erilaisilla sommitelmilla. Välillä Kerttu oli Liisan kanssa, välillä Marjatta mukana kuvassa. Välillä Liisa kuvassa keskellä, välillä Marjatta vasemmalla. Tämä kännyköillä sählääminen kesti keikan loppuun saakka ja jatkui vielä keikan jälkeen porttien ulkopuolellakin.

Kun kiljuastiaa ei yleisössä näkynyt tai sitä ei vain minulle haluttu tarjota, päätin viihdyttää itseäni. Kävelin kojulle, josta ihmiset kantoivat pyttipannua ja makkaraperunoita. Puoli tuntia jonotettuani tuli vihdoin minun vuoroni. Meinasin lentää perseelleni, kun näin sapuskan hinnan. Pikkukippo pyttipannua maksoi saman verran kuin pihvi ravintolassa. Tämä herätysjuhlaväki taitaa olla IT-miljonäärejä, kun heillä on varaa tuon hintaisia sapuskoja syödä. Oluttakaan en viitsinyt ostaa, koska se olisi tuntunut siltä kuin olisi ostanut omia oluita järjestäjältä takaisin monikertaisella hinnalla.

Keikkapaikalla maleksiessani koitin pitää matalaa profiilia ja vältellä tuttuja. Pari kertaa jouduin maastoutumaan väkijoukkoon, kun joku puolituttu näkyi väkijoukossa. Koitin myös vältellä joutumasta mukaan kenenkään kännykkäkuviin, mutta se osoittautui mahdottomaksi koska niitä ammuttiin ympärillä miljoonia.

Räpläsin kännykkää ja harmittelin kun näissä uusissa puhelimissa ei ole enää matopeliä. Sitten huomasin Instagramista, että ehkä eteläisen Suomen kovin jätkä, Semir Ben-Amorkin oli mukana keikalla. Katala naisväki oli siis onnistunut huijaamaan muitakin miehiä, jopa itseä rankempia karjuja tälle ”rokkikeikalle”. Jos ”Semi” voi kävellä täällä pystypäin niin kyllä minäkin. Lakkasin häpeämästä itseäni niin paljon.

Vaikka vaimo oli minut onnistunut tänne kylmästi huijaamaan, on hänessä myös se empaattinen puolikin. Hän oli arvellut, ettei keikan tarjonta vastaa minun ja pojan musiikkimakua ja oli varannut kuulosuojaimet mukaan pojalle. Aikuinen kyllä kestää mitä vain, mutta lapsia on suojeltava tällaiselta musiikilta.
Pian poika nukahtikin. Kuuntelin kuulokkeista Metallican Kill ’em all ja Megadethin Countdown to Extinction- albumit ja nukahdin itsekin.

Pojan kanssa nukahdettiin

Herättiin pojan kanssa, kun se sama, portilla juomat takavarikoinut kloppi tökki meitä kengänkärjellä kylkiin ja kysyi, että onko pojat nauttinut hieman liikaa. Pidin kysymystä sarkastisena ilkeilynä, koska hänhän se oli meidän viinat juonut.
Katsottiin pojan kanssa ympärillemme. Menninkäinen oli kadonnut lavalta ja herätysjuhlaväki käveli pois keikkapaikalta portteja kohti. Se tarkoitti, että meidänkin kärsimys oli ohi ja vapaus koittanut.

Kuitenkin ei niin paljon huonoa, jottei jotain hyvääkin. Tämä punatukkainen menninkäinen oli laulukielestä päätellen Englannista. Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin etelän lomakohteissa tapaamani englantilaiset futispaitaiset pahapäiset punaniskaöykkärit. Päinvastoin. Menninkäinen oli jopa sympaattisen oloinen ja hassusta lauluäänestä huolimatta varsin rakastettavan oloinen otus. Englantilaisten pisteet nousivat silmissäni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *