Tulevaisuuden mestareita etsitään

 

Oletko nuori tai vähän vanhempi thainyrkkeilyä jo harrastava tai sen aloittamista suunnitteleva mies tai nainen, tyttö tai poika?

Tunnet paloa kilpakehään ja menestymiseen siellä. Et kuvittele, että harjoittelu ja otteleminen ovat Rocky-leffojen glooriaa ja Youtuben highlight-pätkiä. Olet myös valmis pitkäjännitteisesti uhraamaan aikaasi, vertasi ja hikeäsi harjoitussalilla.

Et nöyristele, mutta sinulla on nöyryyttä oppia uutta. Et myöskään lannistu vastoinkäymisistä vaan opit ja sisuunnut niistä.

Haluat henkilökohtaisen valmentajan ja valmennussuhteen, jossa otetaan huomioon kaikki yksilökohtaiset tarpeesi matkalla menestykseen?

Otan henkilökohtaiseen valmennukseeni 1-2 edellä mainittuihin tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä, joilla on paloa sydämessä ja kipinöitä silmissä.

Annan käyttöösi aikaani ja kaiken tietoni, taitoni ja osaamiseni ja lupaan osaltani tehdä kaikkeni, että tavoitteesi täyttyvät ja unelmistasi tulee totta. Ja teen tämän kaiken VELOITUKSETTA.

Kerro minulle itsestäsi ja tavoitteistasi antti@htbc.fi

Sanaa saa laittaa eteenpäin ja tätä julkaisua jakaa sosiaalisessa mediassa.

 

Saliarvostelu – Steve Nash Fitness World

Terve vaan taas täältä Kanadasta Vancouverista!

Kirjoittelin tänne blogiini aiemmin treenailuistani Trevor Linden Fitnesillä                    ( www.trevorlindenfitness.com ). Kun ilmaiset treenipäivät olivat siellä loppuun treenattu ja huippuunsa viritetty miesvartaloni kaipasi taas ärsykettä, otin suunnakseni Steve Nash Fitness Worldin ( www.snclubs.com ) , joka lupaa muiden kuntosaliketjujen tavoin viikon ilmaiset treenit ilman sitoumuksia.

Steve Nash on alun perin australialainen koripallosuuruus, jonka kanadalaiset ovat omineet itselleen, kuten mekin koitimme tehdä Eduard Hämäläisen ja Frantz Krugerin kanssa. Meidän tapauksessa kävi vain siten että menetys tökkäsi siihen, kun herrat vaihtoivat suomipaidan päällensä.

Steve Nashille ei käynyt näin, vaan menestystä tuli NBA:ssa aika rutosti. Koripallon peluusta herralla jäi ilmeisesti sen verran ylimääräistä rahan paskoo taskuun, että sitä piti oikein varta vasten tuhlata bisneksistä toiseksi huonoimpaan, kuntosalibisnekseen.

Mutta asiaan. Saapastelin sisään Steve Nash fitness Worldiin. Täällä Kanadassa tapaa salit olla Ameriikan tyyliin isoja kuin mitä ja sitä odotin tältäkin. Jos Trevor Lindenin sali yllätti pienellä koollaan (Ameriikan mittapuulla) niin ei tämäkään ihan hillitön kompleksi ollut. Oiskohan sellaiset rapiat 4000 neliötä ollut.

Koska Trevor Lindenin salilla en ollut onnistunut kyseistä herraa tapaamaan niin mietin, josko täällä pääsisi itse nokkamiehen ja superstaran puheille. Ennen kuin respan poika ehti minulle päivää sanomaan, kysyin että onkos pomo paikalla? Pian takahuoneesta tuli urheilullisen näköinen kaveri liian pieni t-paita päällä käsipäivää tekemään ja hauaajuuta sanomaan. Mietin että ompa vain erin näköinen kaveri tämä Nash luonnossa kuin telkkarissa ja Youtuben highlighteissa. Kaverihan on lyhyt ja tukkakin ihan eri värinen. Koska olen itsekin ollut telkkarissa, tiedän että se vääristää ja arvelin syyn olevan siinä. Otettiin siinä sitten sen kanssa erilaisia selfietä nyrkit pystyssä ja ilman. Kerroin sille Lauri Markkasesta, Peltoperän Tapsasta ja Susijengistä. Näytin sille Susijengin kannustushuudon, layupin ja Pivot-käännöksen. Loppuun pyysin siltä vielä nimmarin pakaraan ja paidan rintamukseen.

Ajattelin että nyt kun itse pomo on tavattu, välttyisin hurjilta myyntipuheilta, mutta turha luulo. Niin minua taas nöyränä poikana vietiin koppiin. Vaikka näihin myyntitilanteisiin salikäyntien yhteydessä on täällä Kanadassa jo jonkin verran tottunut, muistuu niistä aina mieleen Isokylän Yläasteen rehtorin kanslia ja juttutuokiot siellä 90-luvun alun kultaisina vuosina. Vaikka vastapuolella istuikin nyt Väyrysen Pentin tilalla ulkonäön ja käytöksen puolesta todellinen unelmavävy, tekee tilanteesta mieli aina mahdollisimman pian pois, niin kuin muinoin Pentin kansliastakin Isokylällä. Ensin tämä kaveri yritti tehdä jotain käsitervehdystä, joka meni minulla sekaisin jo ensimmäisen sormisipaisun jälkeen ja sitten pyydettiin taas kohteliaasti istumaan.

 

Kuuntelin myyntipuheet, kehut ja tarjoukset. Yllättäen taas olisin saanut mahtavan tarjouksen jäsenyyksistä ja muista tilpehööreistä, joka olisi voimassa ainoastaan vain tänään. Vastasin että njet ponimaj ja pääsin kopista pois treenaamaan.

Itse sali oli pirun hyvä. Kaksi painonnostolavaa, kyykkytelineitä puolenkymmentä, levypainoja aivan käsittämättömät määrät ja käsipainoja myös. Jalkaprässejä oli kaksi, painonnostopenkkejä tasaisena ja joka suuntaan vinoina versioina oli myös useita. Varsinkin jalkapäivä on tällä salilla juhlapäivä, koska Hack-kyykkylaitteita ja prässejä löytyi eri kulmilla ja vaikka minkälaisia.

Painopakkalaitteet olivat varsin laadukkaat ja niitäkin oli käyttäjämäärään nähden lukumäärällisesti varsin kiitettävästi. Salin yhteydessä oli erikseen varattu pienempi salitila sellaisille, jotka haluat treenata poissa hikisten ukkojen ja akkojen ähinältä ja painojen paukkeelta. Siellä painopakkalaitteiden tilalla oli paineilmalaitteet ja perus CV-härvelit. Todella asiallinen tila ikäihmisille, vasta-alkajille tai PT:n kanssa treenaaville.

Salilla oli lisäksi varattu tilaa kahvakuulille, oli rata painokelkan työntämistä ja vetämistä varten. Löytyi myös kaikki mahdolliset vempeleet crossfittyyppiselle- ja toiminnalliselle harjoittelulle. Oli puolapuitta, bokseja ja renkaita missä roikkua ja köydet joita trendikkäästi vetkuttaa.

Itse treenasin juuri ennen oletettavaa ruuhkahuippua neljän aikaan iltapäivällä ja silloin porukkaa kyllä riitti, mutta salin varustus ja tila koko kestivät sen loistavasti ja sali pysyi treenattavana.

Meikäläiselle, joka tykkää treenata monipuolisesti, joskus olympianostoja, joskus perus junttipunttia, joskus funktionaalisempia hilavitkutuksia, sali oli oikeastaan täydellinen. Steve Nashin sali oli hyvä sekoitus rehellistä voimailusalia, tavan kuntosalia ja myös sellainen ilmapiiriltään, että sinne uskaltaa tulla myös huonokuntoisempi tai kuntosaliharrastusta aloitteleva.

Jos itse elelisin pysyvämmin tällä paikkakunnalla, niin todennäköisesti hankkisin jäsenkortti tälle salille ja tulisin sinne PT-asiakkaidenikin kanssa jumppaamaan.

Treenin jälkeen ei paikasta lähdettykään kuin hollituvasta. Toinen myyjä otti vuorostaan minut koppiinsa. Piinasi minua hetken hankkimaan jäsenyyksiä, lippalakkia ja ynnä muuta. Ymmärsi kuitenkin hyvin haluttomuuteni tehdä minkäänlaisia kauppoja, kun kerroin rajallisen ajan oleskelulleni maassa. Kehaisin heidän kaupunkiaan ja salia maasta taivaisiin. Molemmat oltiin loppu viimein tyytyväisiä, kun kaveri kirjotti minulle viikon ilmaiset treenit salille ja käski tulla uudestaan.

 

Saliarvostelu: Club 16 – Trevor Linden Fitness

Kun täällä Kanadassa oloneuvoksena ollessa on ehtinyt treenata, niin on vahingossa päässyt lipsahtamaan niin hurjaan punttikuntoon, että käymässäni paikallisesta kunnan salista alkoi painot loppumaan, eikä vaimoakaan voi joka kerta patistaa jalkaprässin päälle istumaan. Oli siis aika kokeilla uutta salia.


Club 16 Trevor Linden Fitness ( www.trevorlindenfitness.com ) on paikallisen Canucks-legendan Trevor Lindenin nimeä kantava ja ilmeisesti omistamakin kuntosaliketju. Sali ja sen markkinointi näkyvät paljon katukuvassa ja niiden perusteella epäilen sen olevan johtavia tekijöitä kyseisillä markkinoilla täällä Vancouverissa.
Trevor Linden on tässä kaupungissa suositumpi kuin Palannon Jesse ja Niemisen Ville Tampereella yhteensä ja ajattelin että sieltä jos painot loppuvat, on se Lindeeni niin rikas mies, että se käy äkkiä ostamassa niitä lisää.

Kuten lähes kaikki kuntosaliketjut täällä, Lindenkin mainostaa, että kokeilla saa muutaman päivän ilmaiseksi, miltä jumppa kyseisessä puljussa maistuu.
Ilmaisten treenipäivien houkuttelemana pistin repun selkään, pukeuduin Under Armouriin päästä varpaisiin ja menin kyseiselle salille Maple Ridgessä. Kerroin asiani tiskillä ja se ilmeisesti ymmärrettiin huonosti. Seuraavaksi minut johdatettiin huoneeseen ja kehotettiin kohteliaasti istumaan. Nuori myyjä onnitteli minua, kun olin tehnyt uskomattoman mahtavan valinnan ja olin päättänyt tulla heille treenaamaan. Onnitteli myös siitä, että olin päättänyt valita uuden, liikunnallisen elämäntavan, jossa hän, Trevor Linden ja koko salin henkilökunta tulisivat minua auttamaan ja tukemaan. Vieritin muutaman liikutuksen kyyneleen kauniista sanoista, mutta pyysin että nyt kun paskapuheet hoidettu niin päästäisi minut jo treenaamaan. Hän kuitenkin laittoi esitettä eteeni ja aloitti myyntipuheensa. Tarjosi erilaisia jäsenyyksiä, PT-palveluita, ruokavalioneuvontaa, parkkipaikkaa, juomapulloa, pyyhettä, treenipaitaa ja kaikkea mahdollista. Ja kaikki nämä minulle nyt erikoishintaan. Että laitetaanko nimeä paperiin ja luottokorttia surisemaan? Sanoin sille, että laitetaan nyt niitä ilmaisia treenipäiviä, jota oikein internetissä saakka lupaillaan. Selvästi pettyneen oloinen kaveri kirjoitti pahvikortin ja käski mennä treenaamaan.

 

Täällä uudella mantereella olen tottunut, että salit ovat vähintään Messukeskuksen kokoisia. Niihin verrattuna tämä sali oli verrattaen pieni; arviolta 2000 neliötä. Ilmeisesti nämä ihmiset täällä tykkäävät kovasti noista hilavitkuttamista, joita ammattikielellä hienosti myös CV-laitteiksi kutsutaan. Kolmasosa salin tilasta oli varattu niille härveleille. Siellä oli kymmenittäin erilaisia kuntopyöriä, crosstrainereitä, porraskoneita, soutulaitteita ja sitten oli sellaisia härveleitä, että pitäisi olla astronautin koulutus, että niitä osaisi käyttää.

Itseni lisäksi salilla samaan aikaan treenasi vajaa sata ihmistä, joten moni muukin itseni lisäksi oli päättänyt vannoa liikunnallisen elämäntavan ja Trevor Lindenin nimeen.
Sali vaikutti hyvin huolletulta ja siistiltä. Siihen positiiviset asiat oikeasti jäivätkin. Varustus oli kehno ja vähäinen ottaen huomioon käyttäjien määrän. Painonnostotankoja oli tasan kaksi kappaletta, kyykkytelineitä kaksi, penkkipunnerruspenkkejä myös kaksi ja yksi jalkaprässi. Eli osoittautui heti aika hankalaksi tehdä sitä treeniä mitä oli suunnitellut. Itseni lisäksi 30 muutakin ihmistä halusi tangot käyttöönsä, penkeille oli ovelle asti jonoa ja jalkaprässiin oli ihan turha kuvitella pääsevänsä, kun siinä mummo teki pohkeita. Mummo oli päättänyt tehdä niitä sata sarjaa kymmenen minuutin palautuksilla.

Näillä on lisäksi sellainen tapa salilla, että laite pidetään varattuna kynsin ja hampain. Sarjojen välissä istutaan naama puhelimessa, vaikka laitteelle olisi tekijöitä kuinka pitkäksi jonoksi asti. Vaikka kanadalaiset eivät pahastu mistään ja ovat mukavia viimeiseen saakka, niin suurimpana henkilökohtaisena loukkauksena maanpäällä he kokivat sen, kun pyysin että saanko sillä välin tehdä, kun luet sitä puhelintasi. Ensimmäisellä treenikerralla suututin sen myyjän lisäksi varmaan 30 ihmistä. Loput 70 ihmistä suuttuivat, kun tankojen ollessa varattuja, varastin toisesta penkistä tangon itselleni maastavetoa varten.

Täällä ei ole ilmeisesti tarkoitus tehdä tangolla maasta- ja rinnallevetoja painonnostoliikkeistä puhumattakaan. Ei ollut painnostolavaa ja lattian mattokin oli sellainen ohut ja täysin joustamaton, ettei tankoa siihen voinut kuin äärimmäisen hellällä enkelin kosketuksella laskea. Vaikka pyrin tähän enkelin kosketukseen maastavetoja tehdessäni, aiheutti siitä kuulunut ääni sankkaa pahennusta. Under Armourin lippisten lipat heiluivat, kun porukka pyöritteli päätään ja muljauttelivat silmiään äänestä pahastuneena.

No jotain positiivistäkin oli. Autolla pääsi melkein oven eteen ja käsipainoissa riitti, vaikka nekin pyritään kanadalaisen tapaamaan varaamaan, jemmaamaan ja piilottamaan. Samoin levypainoja riitti, vaikkei tankoja ollutkaan mihin niitä ripustaa.

Muutaman käynnin jälkeen huomasin, että ainoa oikeastaan siedettävä aika mennä kyseiselle salille treenaamaan on lounasajan ulkopuolella iltapäivällä ja ennen virastojen sulkeutumista. Toki silloinkin joutuu verissäpäin tangoista ja laitteista tappelemaan, mutta vastustajia on tuolloin huomattavasti vähemmän.

Kun ilmainen treeniaika tässä puulaakissa umpeutuu, ajatuksena on mennä testaamaan toisen entisen urheilustaran, Steve Nashin sali www.snclubs.com Katotaan miten miehen siellä käy.

 

Terveisiä täältä Kanadasta!

Vaimo keksi jostain olevansa vielä nuori ja päätti lähteä Kanadaan pelaamaan, joten lähdettiin koko revohka sitten matkaan.

Aamut alkavat täällä paikallisilla Super foodeilla.

Itselleni lankesi täällä oloneuvoksen ja lapsenvahdin homma. No mikäs se täällä Kanadan Vancouverissa on ihmisen ollessa. Muksun kanssa ollaan juostu ympäri jäähallien käytäviä, hypitty parkkipaikalla lätäköissä ja rapsuteltu koiria. Ne ovat hyvätapaisia täällä niin kuin ihmisetkin.

Muut ajat olen koettanut harrastaa kaiken sorttista fitnessiä, niin kuin sitä täällä kutsutaan. Paikallisella kisahallilla olen nostanut huudon kanssa punttia ja lenkkiä juostessa koettanut olla eksymättä. Viime Kanadan reissusta viisastuneena olen salille mennessä osannut ottaa sen tärkeimmän asian huomioon: Jotta en erottuisi porukasta, niin ennen salille menoa kävin ostaa muovikassillisen Under Armourin vaatteita. Nyt liikun salilla paikallisten seassa kuin kala vedessä.

Halloweenin hauskuuksia. Mitäpä sitä aikamies muuta fiksumpaa tekisi.

12 Pack Diet Dr Pepperiä maksaa Wallmartissa alle 4 euroa meikäläisten rahaa. Sitä olen myös kovasti yrittänyt juoda ikään kuin varastoon. Suomessa sitä ei raaski ostaa, eikä sitä ihan jokaisesta Alepassa myydäkään.

Dr Pepperin juonnin lisäksi toinen iso nautinto täällä on autolla ajaminen. Täällä saa kääntyä oikealle punaisia päin. Siitä tulee joka kerta yhtä hyvä mieli, kun saa ajaa punaisia päin oikein poliisin luvalla. Olen koittanut valita kaikki ajoreittini siten että mutkia oikealle olisi mahdollisimman paljon. Ja jos suomessa sitä tulee joskus kaasutettua vihreisiin valoihin etteivät ne ehtisi vaihtua, täällä koitan mennä oikein hiljalleen että ne nimenomaan ehtisivät vaihtua.

Viime reissulla pidättäydyin puhumasta tätä näiden paikallisten kieltä ja koitin pärjätä suomella sen minkä puhua oli pakko. Tällä reissulla olen koittanut opetella tätä näiden viljelemää smool tolkkia, mikä suomennettuna tarkoittaa tyhjän höpöttämistä. Se on aika helppoa loppujen lopuksi. Näille kun täällä Vancouverissa mainitsee Pavel Buren tai Trevor Lindenin nimen, niin ne innostuu kuin pikkulapset eikä höpötyksestä tule loppua. Siinä ei sitten itse tarvitse kuin tyytyä hyväksyvästi hymähtelemään.

Erikoisin juttu täällä Kanadassa tähän mennessä on ollut puhuvat bussikuskit. Astuttiin yksi päivä bussiin, niin se sanoi iloisesti päivää tällä näiden kielellä. Auttoi ystävällisesti ostamaan lipun ja bussista jäädessämme huuteli perään vielä hävanaisdeit. Ensin pidin varmana, että ollaan jouduttu piilokameraan, mutta kun sama toistui seuraavassa bussissa ja sitä seuraavassa, niin totesin että nämä ovat vain täällä tämän sorttisia. Onko se erilainen ravinto vai mikä. En tiedä?

Markkinointi hallussa kirkonmiehilläkin

Thaimaassa ollessani olen tottunut, että paikalliset ajaa kaikki 10 metriä pidemmät matkat mopolla. Täällä nämä tekevät saman autolla. Kaikki on drive iniä tai drive thruta. Pikaruokalat tottakai, niin kuin meillä Suomessakin on, mutta myös apteekit, sekatavarakaupat ynnä muut. Isommissa kirurgisissa operaatioissa pitää kuulemma nousta autosta pois täälläkin. Jos evoluutio on olemassa, ei näillä paikallisilla ole muutaman tuhannen vuoden päästä enää jalkoja.

Mentiin yksi päivä iltapäivästä koulun ohi. Katsoin että siellä on mielenosoitus menossa, kun piha oli täynnä porukkaa. Paremmin näitä täkäläisiä tapoja ymmärtävä vaimo selitti, että ne ovat hakemassa lapsiaan koulusta. Lapsensa nähdessään ne huusivat sviithaarttia, daarlingia ja halailivat niitä. Meillä jos Kallaanvaaran ala-asteella äiti olisi ollut koulun ovella hakemassa ja halailemassa, olisi seuraavana päivänä koulussa ilkuttu ja kiusattu hengiltä. Kyllähän lapset muutenkin koulusta osaavat omin nokin tulla. Me pyöräiltiin ja talvella hiihdeltiin jo esikouluun. Suksisauvalla hätisteltiin isoimmat ja vaarallisimmat petoeläimet tieltä pois.

Nyt kun täällä saa vielä kuukauden olla niin ajattelin ikään kuin projektina opetella tämän näiden paikallisten kielen, ettei uutisia katsellessa tarvitse maailman tapahtumia pelkästään pelkkien kuvien perusteella arvailla. Olen nähnyt täällä rikkaiden ja köyhien, nuorien sekä vanhojen puhuvan sitä. Jopa pikkulapset sitä osaa, niin ei sen luulisi niin vaikeaa olevan.

Lopuksi on sanottava, että vaikka tuossa yritin näistä kanadalaisista ja heidän tavoistaan vitsiä murjoa, ovat he älyttömän vieraanvaraista ystävällistä ja huomioonottavaa väkeä. Tuskin missään maailmankolkassa on tuntenut itseään näin tervetulleeksi.

 

 

Lisää Halloweenin hauskuutuksia

 

Kamppailu-urheilijoiden juoksuharjoittelusta

Rocky lenkillä kotikaupungissaan Philadelphiassa

Jo ammoisista ajoista lähtien juoksulenkki on kuulunut oheisharjoitteluna kamppailu-urheilijoiden harjoitusohjelmaan. Kaikki meistä on nähnyt Rocky leffat, joissa päähenkilö herää viidelta aamulla, hotkaisee kasan raakoja kananmunia ja painaa harmaa college-asu päällä lenkille Philadelphian kaduille.

Aika usein juoksemisesta tulee tuolla Helsinki Thaiboxing Clubin salillakin treenaajien kanssa juteltua. Onko hommassa siis järkeä vai ei?

Kamppailijoiden juoksuharjoittelusta puhuttaessa kyse on aina oheisharjoittelusta, joten prioriteetti ja pääpaino on luonnollisesti lajiharjoittelussa. Lisäksi mielestäni huomioitavaa on, että kova ”juoksukunto” ja hurjempikaan cooperin-testitulos ei takaa sitä, että kamppailija suorituskyky kestää lajiomaisessa harjoituksessa tai ottelutilanteessa.

Itse olen lähes viidentoista vuoden ajan vetänyt treenejä polttarisankareille- ja seurueille ja mukaan mahtuu muutama maajoukkuetason huippu-urheilija. On ollut hämmästyttävää huomata kuinka nopeasti maajoukkuetason suunnistaja ja jalkapalloilija väsyvät potkutyynyillä ja kuinka totaalinen uupumus iskee viimeistään leikkimielisessä sparrissa.

Juokseminen on kuitenkin loistava oheisharjoittelun muoto, jossa on lukuisasti käytännön hyötyjä:

Juokseminen on helppoa ja ihmiselle luontainen liikkumisen muoto. Jokainen terve ihminen osaa juosta, eikä juokseminen vaadi erityisen taidon ja tekniikan opettelua (tavoitteellinen juoksuharrastus tai kilpajuoksu ovat eri asia). Juoksemiseen ei tarvitse kuin lenkkikengät ja verkkarin ja asutpa maalla tai kaupungissa, harjoitusympäristö on käsillä heti oven avattuasi. Se ei maksa mitään, eikä ole sidoksissa aukioloaikoihin.

Juoksuharjoittelu on monipuolista. Juoksun tehoa ja vauhtia on helppo vaihdella sen mukaan mitä kestävyyden eri osa-aluetta haluat milloinkin kehittää. Tehoa säätelemällä voit tehdä peruskestävyys(peruskunto) harjoituksen (PK), vauhtikestävyysharjoituksen (VK) tai maksimikestävyysharjoituksen (MK). Lisäksi juoksemalla saa aikaan myös hyvän palauttavan harjoituksen ja aktiivilevon.

Painosarjaurheilussa monet uskovat tyhjällä vatsalla tehtyjen aamulenkkien normaalia tehokkaampaan rasvanpolttoon. Tästä on olemassa tutkimustuloksia suuntaan ja toiseen, mutta vallitseva käsitys taitaa nykyään olla tämän uskomuksen vastainen.

Sykealueet

Sykkeitä on luonnollisesti helppo seurata sykemittarista, mutta kokenut juoksentelija osaa tuntea sykkeensä, joten aivan välttämätön varuste sykemittari ei ole.

Sykealueet vaihtelevat hieman lähteestä riippuen ja esimerkiksi PK voidaan jakaa kahteen eri osaan. Yleisesti kuitenkin peruskestävyyden sykealueena pidetään 50-70 % maksimisykkeestä (HR Max), vauhtikestävyysalueena 70-80 % HR Max ja maksikestävyyden 80-100 % HR Max. Näiden sykealueiden laskemiseen löytyy erilaisia tapoja ja kaavoja. (ks. mm. Karvosen kaava). Palauttavan juoksuharjoituksen syke tulisi urheilijasta riippuen olla alle 40-50 % HR Max.

 

Juoksuharjoittelu eri harjoituskausilla

Peruskuntokaudella on nimensä mukaisesti paikallaan peruskestävyysharjoitus (PK-Lenkki) PK-harjoitus voi kestoltaan olla 30-240 min.

 

Kilpailuuvalmistavallakaudella korostuu vauhtikestävyysharjoittelu (VK) ja mukana on jo maksimikestävyysharjoituksiakin (MK). Mikäli palauttavat harjoitukset tehdään juoksemalla, ovat ne myös mukana harjoitusohjelmassa KVK:lla. VK-harjoituksen kesto voi olla 20-60 min ja MK-harjoituksen 10-30 min. (mikäli harjoitus on pitkäkestoinen, tehdään se 3-10 minuutin osissa)

Useimpien kamppailulajien kilpailusuorituksen sykealue on vauhtikestävyys ja maksimikestävyyden sykealueilla, joten kilpailukaudella pyritään harjoitukset tekemään näillä sykealueilla (poislukien palauttavat harjoitukset). Kilpailukaudella moni kamppailu-urheilija jättää kuitenkin juoksemisen kokonaan pois harjoitusohjelmasta. VK- ja kovat MK-harjoitukset tehdään mieluummin lajinomaisesti.  Jos kuitenkin olosuhteet urheilijalla ovat sellaiset, ettei harjoitussalille ole mahdollista päästä niin usein kuin haluaisi, voidaan kilpailukaudellakin toteuttaa juoksemalla VK- ja MK-juoksuharjoituksia. Luonnollisesti myös palauttavia harjoituksia voidaan tehdä juosten kilpailukaudellakin.

Kamppailu-lajeja harjoitellaan yleensä ryhmäolosuhteissa. Tämän ongelmana voi olla, että ryhmässä on hyvin eri tasoisia, kuntoisia ja eri harjoituskausilla olevia urheilijoita. Ryhmäharjoituksissa yksilön on lähes mahdotonta tehdä harjoitustaan jollain tietyllä, haluamallaan sykkeellä.  Juoksuharjoituksen etu tuleekin esille tällaisissa tapauksissa.

Ensimmäistä kertaa juoksemassa nuorimmaisen kanssa noin vuosi sitten

 Ajatelmia juoksemisesta

Juokseminen ei sovi kaikille. Erityisesti raskastekoisille tai ikääntyneille juokseminen voi aiheuttaa helposti erilaisia kipuja ja rasitusvammoja. Ja pahimmillaan juokseminen voi olla aika tylsääkin touhua.

Vaikka joskus ei millään kehtaisi lähteä ulos lenkille Suomen sääolosuhteissa, on juokseminen itselleni varsin mielekäs tapa liikkua. Pahimmillaan se on tervan juontia ja miettii koko ajan että pääsisi jo pois täältä, mutta parhaimmillaan se on terapeuttista touhua, jossa ajatus lähtee juoksemaan ja yhtäkkiä huomaa tunnin vierähtäneen. Ulkomailla matkaillessani tykkään tutustua uuteen kaupunkiin ja uusiin paikkoihin juoksemalla. Kerran Laosissa Luang Prabangissa eksyin niin pahasesti että kesti tuntitolkulla että taksin kanssa löysimme takaisin majapaikkaan.

 Esimerkkejä kamppailu-urheilijoiden eri juoksuharjoituksista:

Eräjuoksut. Juostaan erän mittaisia (2-3 min) vetoja tasaisella, mahdollisimman kovalla ja tasaisella vauhdilla. Palautus erätauon mittainen. Tästä variaatio on 800 m vedot.

  Legendaarinen kamppailijoiden aamulenkki. Yleensä juostaan PK- tai palauttavalla sykkeellä

  Mäkivedot. Voi olla lyhyitä spurtteja pieneen mäkeen tai 10 minuutin vetoja laskettelurinteessä ja kaikkea siltä väliltä.

Porrasjuoksu. Pitkissä portaissa maitohapot ja niiden kestäminen ovat hengistyselimistön kapasiteettiä isommassa osassa.

Lasse Virén. Yksi kovimmista suomalaisista juoksijoista

 

Oodi naisurheilulle

Loistavat kisat huipentuivat tänään. Nimittäin naisten jalkapalloilun EM-kisat hollannissa. Ja olipas kerrassaan korkeatasoiset urheilukilpailut.

Se on kumma juttu, että naisten joukkueurheilu on vielä tänäpäivänäkään varsin epätasa-arvoisessa asemassa verrattuna miesten vastaavaan. Yksilölajeissa kuten hiihdossa ja yleisurheilussa naisten suoritukset kelpaavat yleisölle ja medialle siinä missä miestenkin.

Naisten joukkueurheilu pysyy kuitenkin suurelta yleisöltä piilossa. Naisten palloilusarjojen tulokset eivät ole esillä urheilu-uutisissa ja arvokilpailutkin jäävät vähälle noteeraukselle. Vaikka Yle myrkyttää taitoluistelulähetyksillään, on se nyt kunnostautunut näyttämällä varsin kiitettävästi jalkapallon naisten EM-kisoja.

Vaikka naisten ja miesten välillä on selkeitä fysiologisia eroavaisuuksia eikä tulokset ole keskenään vertailukelpoisia, kykenevät naiset urheilussa suorittamaan samoja lajeja kuin miehetkin. Sen takia muutama juttu minua kovasti ihmetyttää. Esimerkiksi yleisurheilussa miehet tekevät kymmenottelun, naiset seitsenottelun. Naisten jääkiekossa on taklaaminen kielletty ja ammattinyrkkeilyssä naiset ottelevat kahden minuutin eriä ja miehet kolmeminuuttisia. Tämä kummastuttaa siksi, että fysiologinen faktahan on, että naiset kestävät miehiä paremmin pitkäkestoista rasitusta ja tuskin naiset menevät taklauksistakaan rikki miehiä helpommin. Johtuuko nämä em. seikat siitä, että kansainvälisten lajiliittojen johtokunnissa istuu vielä nykyäänkin vanhoja ukkoja, joidenka mielestä naisten tehtävänä keittää pottuja ja synnyttää poikalapsia?

Palatakseni vielä jalkapallon naisten em-kilpailuihin. Laji on mennyt uskomattoman paljon eteenpäin muutamassa vuodessa. Pelin ja pelaajien taso on noussut huikeasti. Touhu on nykyään kaikilla mittareilla huippu-urheilua.

Siinä missä jalkapallon miesten arvokilpailuissa usein pelataan virheitä ja riskejä minimoivaa peliä, joka usein johtaa maalipaikkojen vähyyteen, naisten EM-jalkapallossa syntyy tilanteita ja pelitapahtumat elävät. Naisten otteluissa useimmin tapahtuvat virheet tekevät pelistä viihteellisempää seurattavaa.

Filmaaminen, jonka jalkapallosta pitämättömät vääräleuat nostavat aina esille. Sitäkään ei naisten EM-jalkapallossa juuri esiintynyt.

Jodie Taylor. EM-kisojen maalikuningatar

Terveisiä Kanadasta

Lähdön tunnelmissa

 

Nyt kun muutaman päivän on täällä Kanadassa ollut, alkaa sitä pikkuhiljaa tottumaan tämän maan tapoihin ja kotkotuksiin.

Suomenkielellä täällä ei pärjää, vaikka täällä on pitkin historiaa vaikuttanut useampikin suomalainen merkkihenkilö (Kurri, Tikkanen ja viimeisimpänä Puljujärvi). Nämä vain hymyilevät ystävällisesti, kun niille yrittää jotain meikäläisten selkokielellä selittää.

Tähän osasin kuitenkin varmuuden vuoksi varautua ja opettelin paikallista kieltä ennen lähtöä kuuntelemalla Hurriganesin levyjä.

Näiden paikallisten kanssa tulee hyvin juttuun, kun muistaa vain sanoa ”hau aa juu” sen perään, kun ne sen ensin sanovat. Aika simppeliä.

 

Näillä on sellainen tapa, että niiden pitää puhua kokoajan, vaikkei olisi mitään tähdellistä asiaakaan. Olen koittanut olla tässä smooltolkissa mukana käyttämällä lauseita ”Jes”, ”Nou” ja ”Okei”. Välillä kun olen kyllästynyt tähän ylenmääräiseen höpötykseen, olen teeskennellyt, että puhelimessa olisi jotain tuiki tärkeää meneillään.

Näillä on myös todella epäilyttävä ja tungeksiva tapa ottaa katsekontaktia ja tervehtiä tuiki tuntumattomiakin vastaantulijoita. Jotain taka-ajatuksia siinä täytyy olla ja olenkin siirtänyt lompakon perstaskusta povariin. Nämä sanovat aina ”sori” kun esimerkiksi lentokentällä kävelevät läheltäkään sinua. Itse en ole tullut tänne anteeksi pyytelemään.

Tapasin intiaaneja ja opin ettei heitä saa kutsua sillä nimellä, vaan alkuperäiskansaksi (Native Americans)

Ruoka on halpaa ja hyvää. Annoksen ovat isoja ja kaikki upotetaan juustokastikkeeseen paitsi aamiaispannukakut, jotka upotetaan siirappiin ja kermavaahtoon. Näillä eväillä jaksaa ja olenkin koittanut syödä sen verran varastoon tätä halpaa ja energiapitoista ruokaa, ettei tarvitse kalliissa Suomessa syödä mautonta ruokaa vasta kuin syyskuussa.

Olen juossut myös lenkkiä täällä ja yksi päivä juoksin huoltoaseman ohi. Naureskelin vahingoniloisena, kun näin bensan hinnan: 87,9. Ompahan näillä jokin asia huonommin kuin meillä. Aivan oikein näille, kun syövät puoli-ilmaiseksi, höpöttävät turhia ja anteeksi pyytelevät, että joutuvat sentään bensasta kunnolla maksamaan. Siihen paikalle ajoi paikallinen herra paikalle ameriikan pickupillansa ja kysyi mitä täällä yksin huoltamon pihassa naureskelen? Kerroin syyn ilooni. Ukko siihen totes että ”It’s 87,9 cents per litre”. Mitä lie tarkoittanut..?

Lenkin juoksemisesta meni pohkeet niin kipeäksi, että päätin mennä vaihteeksi puntille. Menin sitten tuohon lähimmälle salille jonka nimi oli Goodlife Fitness Saskatoon. Koitin selittää, että pitäisi päästä kertamaksulla treenaamaan. Että penkkiä ja hauista tekisin. Viimeisen päälle sliipattu respan poika sanoi ensin hai ja hau aa juu ja vei minut johonkin huoneeseen. Tarjosi laihat kahvit ja antoi firman sheikkerin. Levitteli siinä sitten minun eteeni vaikka minkälaista prosyyriä ja oli niin ystävällinen että taas luontaiset epäilykseni heräsivät. Vaikka arvioin, että karhunpainissa olisin tuolle pojalle pärjännyt, katsoin kuitenkin parhaaksi vain myötäillä, nyökytellä ja pistää nimeä paperiin. Kun vaimokin on patistanut olemaan näille iloinen ja positiivinen. Luottokortin antaminen aluksi tuntui huonolta idealta myös, mutta ajattelin että tästä on pikkuhiljaa päästävä treenaamaan. Se auttoi ja kättelyiden jälkeen pääsinkin treenaamaan mapillinen papereita mukana. Luottokortinkin se palautti.

Meno salilla oli hiukan erilaista kuin Kisahallilla tai Liikuntamyllyssä. Ihmisellä oli viimeisen päälle trikoot ja trendivehkeet päällä. Kaikilla oli Under Armouria. Mulla verkkarit ja Espoon puolimaratonilta saatu t-paita. Kaikki hymyilivät epäilyttävästi ja yrittivät ilmeisesti tervehtiä. Ignoorasin heidät katselemalla muualle ja ottamalla vihaisen ilmeen.

Rauta siellä oli kuitenkin huomattavasti kevyempää kuin kotisuomessa. Penkkiä tein helposti kahdellasadalla ja haukkakäännöstä neljänkympin käsipainoilla. Mietin että se on se energiapitoinen ruokavalio. Ennen kuin tuuletin ennätyksiä, tajusin kuitenkin että näillähän on nämä paunat, mailit, tuumat ja fahrenheitit. Tunsin samantien itseni yhtä heikoksi kuin aina ennenkin.

Nostin siinä penkkiä huudon kanssa viimeiset toistot, niin siihen tuli joku tyyppi viereen katsomaan ja silmät kiiluen huusi vieressä ”Juu kän gedit, juu kän gedit, its joors!”. Kun löin tangon telineeseen viimeisen toiston jälkeen, tämä tuntematon tyyppi koitti tulla lyömään yläfemmaa kanssani. Tunnistin tämän aikeen amerikkalaisista elokuvista. Katsoin nopeasti taakseni, ettei kyseessä ole jokin hämäys ja ryöstöyritys, mutta muita ei näkynyt selkäni takana. Kaveri seisoi käsi pystyssä edelleen yläfemmaa tarjoten. Mitenkin että miten tästä tilanteesta nyt selviäisin. Keksin sitten. Otin taas vihaisen ilmeen, astuin hiukan häntä kohti ja osoitin itseäni sanomalla ”thaiboxing”! Tyyppi osoitti nöyrtymisen ja kunnioituksen merkkejä ja poistui siitä päätään pudistelle.

Treenin jälkeen palailin kämpille ja vaimo kyseli mitä papereita minulla on mukanani. Näytin hänelle salilta mukaan saamani paperit. Vaimo kirosi ääneen. Ensin suomeksi ja sitten tällä näiden kielellä.

Eli nyt jos joku tarvitsee, myyn halvalla kolmen vuoden all acces-jäsenyyden, 50 personal trainer tapaamista ja parkkipaikan Goodlife Fitness Saskatooniin.

Saliselfie tottakai

Suomalaisen thainyrkkeilyn joutsenlaulu?

Tämän kirjoituksen ajatukset ovat olleet sisälläni jo vuodesta 2009, jolloin olin ensimmäistä kertaa valmentajan roolissa mukana thainyrkkeilyn amatöörien arvokisoissa. Nyt kun on taas yhdet heikosti menneet MM-kilpailut juuri takana, lienee otollinen aika tämän asian ulostamiselle

Koska thainyrkkeilyväki on tunnetusti herkkänahkaista ja mielensä pahoittamiseen taipuvaisia (ainoastaan herkempiä ovat kuulemma koiraharrastajat), on hyvä jo tähän alkuun todeta, että en tarkoita kirjoituksellani ketään tiettyä valmentajaa, ottelijaa tai seuraa. Käytän kärjistystä ja yleistystä, mutta meillä on myös toimijoita, jotka vapautan täysin näistä ”syytöksistä”. He kyllä itse tietävät. En halua loukata tai haukkua ketään, vaan herättää ajatuksia. Vaikka kirjoitus on varsin negatiivinen, on sen pyrkimys vain ja ainoastaan positiivinen.

Suomalainen thainyrkkeily keräsi 90-luvulla ja 2000-luvun alussa valtavasti menestystä thainyrkkeilyn amatöörien arvokilpailuista. Tuolta ajalta meillä on lukuisia euroopan- ja maailmanmestareita. Vaikka ei olekaan kohtuullista verrata, oli thainyrkkeily eittämättä 90-luvun ja 2000-luvun alun menestynein kamppailulaji Suomessa. Ennen menestystä tuli myös miehissä, nykyisin menestys, tosin vaisuhko sellainen, on täysin naisten varassa.

Ottelijat eivät ole sen huonompia nykyään. Kun vertaa menestyksen ajan suomalaisten ja meidän nykyisten maajoukkueen jäsenten otteluita, ovat meidän nykyottelijat jopa monipuolisempia ja fyysisempiä kuin nämä menestysaikojen ottelijat.

 Mistä tämä nykyinen menestymättömyys sitten johtuu?

 Laji on mennyt amatööritasolla viimeisen noin 15 vuoden aikana huikeasti eteenpäin ja muuttunut. Tätä lajievoluutiota tapahtuu kaikissa lajeissa ja thainyrkkeilyn kaltaisilla ”nuorilla lajeilla” tämä on kaikista voimakkainta.

Meiltä suomalaisilta valmentajilta puuttuu kyky nähdä tämä lajin ja muiden maiden ottelijoiden kehitys ja analysoida otteluita ja niiden nykyisiä lainalaisuuksia ja kehittää ja muuttaa meidän harjoittelua ja sitä kautta urheilusuoritusta vastaamaan tämän päivän tarpeita. Tässä yhdessä pitkässä lauseessa on mielestäni kaikki. Mutta on vähän muutakin.

Missään oikeassa urheilulajissa ei voisi kuvitellakaan että 20 vuotta vanhoilla metodeilla tai taktiikoilla hankittaisiin nykyään menestystä. Meillä kuitenkin edelleen suurelta osin harjoitellaan samoilla metodeilla ja samalla lailla kuin 90-luvulla. Usein thainyrkkeilystä, sen harjoittelusta tai tekniikoista puhuttaessa kuulee lauseen: ”Mustosen Kaitsu on sanonut että se on näin!”. Itse tunnen suurta kunnioitusta lajin maahantuojaa, suomalaista lajipioneeria Kai Mustosta kohtaan, mutta meidän pitäisi ymmärtää, että 80-90-luvuilla vallinnut totuus, ei päde enää tänä päivänä, johtuen edellä mainitusta lajievoluutiosta.

Me Suomessa myös ottelemme eri tavoin kuin kansainvälisissä amatöörikehissä. Meidän kotimainen pistearvostelumme amatööriotteluissa on ajanut ottelut vartalopotkuja suosivaksi ”pistehipaksi”. Kotimaassa se toimii, kun kaikki ottelevat tällä ”blokki-kontraus-tyylillä” ja jyvät saadaan erotettua tälläkin tyylillä akanoista. Mutta kun siirrytään kansainvälisiin kehiin, jossa peli on eri ja vastustaja otteleekin meidän näkökulmastamme ”väärin”, olemmekin yhtäkkiä suurissa vaikeuksissa. Vaikka aktiivisuus ei ole suoranainen ottelun arvosteluperuste, on kansainvälisissä kehissä äärimmäisen vaikea voittaa puolustusottelemisella. Tämä passiivisuus, mikä johtuu tästä Suomessa opitusta ottelutavasta, mutta myös vastustajaan nähden heikommasta fysiikasta, on myös ollut meillä suomalaisilla perisyntinä kansainvälisissä kisoissa.

Ottelemme myös vähän vastustajiimme verrattuna. Thaimaalaisten ottelutahdin kaikki tietävät ja siihen ei kannata verratakaan, mutta paljon ottelevat myös nämä entisen itäblokin maiden kaveritkin. Nimekkäimmät heistä kiertävät kovissa ammattilaisotteluissa ympäri maailmaa, mutta se muu porukka tahkoaa amatöörimatseja kerran kuussa tahdilla ja turnaukset siihen päälle. Jos me ottelemme sen muutaman hullun matsin vuoteen, ei voida odottaa, että kilpailutilanteessa olisimme samassa suoritusvarmuudessa vastustajan kanssa, jolla on samassa ajassa käytynä pari kansainvälistä turnausta ja muutamat pienemmät ”kylätappelut”.

Fysiikassa olemme myös tippuneet muun maailman kärryilta. Tai paremminkin vastustajat ovat menneet vain ohi. Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, joiltain meidän ottelijoilta loppuu yksinkertaisesti kunto arvokisakehässäkin. Ja mikä pisti eniten silmääni jo ensimmäisellä arvokisareissullani 2009, olemme vastustajiamme heikompia kehässä. Tämä koskee niin tekniikoiden voimakkuutta, myös niiden vastaanottamista kuin myös yleistä kehäolemusta.

Tuskin koskaan suomalainen thainyrkkeilijä häviää arvokisakehässä siksi että hän olisi teknisesti vastustajaansa huonompi. Lähes aina syy löytyy nimenomaan fysiikkapuolelta.

Varsinkin naisten otteluissa, joissa vallitsee hieman erilaiset lainalaisuudet, lähes poikkeuksetta fyysisempi ja vahvempi ottelija voittaa ottelun.

Meillä harjoittelussa käytetään loputtomasti aikaa yksittäisen tekniikoiden hiomiseen ja niiden visuaaliseen näyttävyyteen. Meillä yleisesti on suomalaisissa thainyrkkeilypiireissä aina arvostettu ja ihailtu teknistä ottelemista ja teknisiä lajin supertähtiä. Olemme unohtaneet sen, että lajin emämaassakin pidetään ensisijaisena sitä, että tekniikat ovat vahvoja ja niiden teho aina vaikuttaa vastustajaan.

Lisäksi vieläkin kuulee näitä tuhat vuotta vanhoja juttuja, ”thainyrkkeilijä ei voi tehdä voimaharjoittelua, koska se tekee hitaaksi ja kankeaksi”. Miksei se tee sitä muiden urheilulajien urheilijoille?

Väitän että meiltä suomalaisilta thainyrkkeilyvalmentajilta puuttuu myös tietotaito ja osaaminen oikeanlaiseen voimaharjoitteluun ja lisäksi sen merkitystä urheilijalle ei vain ymmärretä.

Valmentaja on usein varsin iso auktoriteetti kamppailulajeissa, eikä valmentajan sanaa osata kyseenalaistaa. Minua harmittaa suunnattomasti näiden urheilijoiden puolesta, jotka laittavat tolkuttomasti aikaa, rahaa ja koko elämänsä kiinni tähän touhuun. Minusta urheilijalla pitäisi olla myös kyky analysoida omaa ottelemistaan ja kisareissuilla näkemäänsä ja pyrkiä urheilijalähtöisesti muuttamaan harjoitteluaan oikeaan suuntaan. Vaikka vastassa olisikin valmentajan auktoriteetti.

Tätä suomalaisen menestyksen taantumista voi koittaa myös selittää Thaimaan ja entisten itäblokin maiden isommilla harrastajamassoilla ja viimeksi mainituiden maiden erilaisella urheilijatukipolitiikalla, jossa thainyrkkeilijätkin nauttivat valtioiden urheilijapalkoista ja apurahoista.

Kuitenkin meillä on tuossa vieressä naapurimme Ruotsi, jonka thainyrkkeilijät ponnistavat suurin piirtein samoista lähtökohdista ja olosuhteista kuin meidän thainyrkkeilijämme.

Vielä 2000-luvun alussa ruotsalaiset thainyrkkeilijät, muutamaan supertähteä lukuun ottamatta, olivat lähinnä vitsi. He saivat, kun tänne vain uskalsivat tulla, salikisoissa aina ne kovimmat turpasaunat.  He kävivät meiltä oppia ammentamassa leireiltä ja muistan heitä meidänkin salilla käyneen viikonloppuna ihan tavan harrastajatreeneissäkin meidän metodeita katselemassa.

Mutta nyt ruotsalainenkin thainyrkkeily on mennyt meistä oikealta ja vasemmalta ohi eikä perävaloja enää edes näy. Ruotsalaiset naiset ovat amatöörikisoissa maailman parhaimmistoa ja miehilläkin tulee mitaleita säännöllisesti. Jotakin he ovat tehneet oikein ja me väärin.

Pitäisikö meidän kaikkien, meidän isoegoisimpienkin valmentajien myöntää itsellemme, että olemme tehneet ja teemme edelleen jotain väärin?

Kerätään porukka kasaan ja otetaan iso mökki vaikka Vierumäeltä. Ne valmentajat jotka jäävät kotiin, haetaan mukaan aseella uhaten. Vuokrattavan mökin pitää olla iso, koska jokaisesta seurasta pitää mukaan tulla vähintään viisi valmentajaa. Pienemmistä seuroista riittää vain kolme. Kaikki jättävät egonsa, asiantuntemuksensa ja tietämyksensä kotiin. Katsotaan mökillä pidennetty viikonloppu kaikki viimeisen 10 vuoden arvokisat läpi. Välillä otetaan skype-yhteys Ruotsiin ja välillä Venäjälle ja kysytään miten he siellä treenaavat. Pistetään hurja aivoriihi ja ajatusmylly pyörimään ja katsotaan mitä saadaan aikaan.

Tietysti lähtiäisiksi ennen kotiinpaluuta saunotaan kunnolla ja haukutaan potkunyrkkeilijät ja vapaaottelijat.

 PS. Haluan tällä kirjoituksella haastaa suomalaisen thainyrkkeilyväen, valmentajat, ottelijat, harrastajat sekä seura-aktiivit vaihtamaan ajatuksia ja näkemyksiä, millä me saataisiin kehitettyä meidän harjoittelua ja muita osatekijöitä, jotta suomalainen thainyrkkeily voisi pärjätä kansainvälisesti nykyistä paremmin.

 

Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 2

Kim Il-sung ”Suuri Johtaja” ja Kim Jong-il ”Rakas johtaja”
Pjongjang aamunkoitteessa

Perillä Pohjois-Koreassa

 

Kun astuimme ulos junasta Pjongjangin asemalla, meitä asemalaiturilla oli vastassa oppaat ja hengen mukaisesti siellä pyöri myös sotilaita pyssyineen. Oppaista yksi oli matkanjärjestäjän puolesta meitä houstaava australialainen kaveri sekä yksi naispuoleinen ja noin viisi miespuoleista pohjois-korealaista opasta. Ihan ensimmäiseksi meiltä kerättiin passit ja matkustusasiakirjat pois ja sitten meidät marssitettiin aseman ulkopuolella odottavaan bussiin. Siitä sitten bussilla ajeltiin hotellille. Hotellimme oli Yanggakdo-hotel. Se sijaitsi keskustan tuntumassa Taedong-joen saaressa. Vaikkei meillä ollutkaan tarvetta alkaa kallista elämäämme riskeeraamaan ja lähteä omatoimisesti hotellista kylille konkoilemaan, todettiin se käytännössäkin mahdottomaksi ajatukseksi.

Vaikka hotelli on niinkin uusi kuin 1995 valmistunut, oli se tyyliltään 70-80-lukua. Hotellista löytyi mm muutama baari ja ravintola, keilarata ja vaatimaton allasosasto.

Turisti ei voi liikkua Pohjois-Koreassa omatoimisesti. Matkustatpa yksin tai ryhmässä, niin aina hotellin ulkopuolelle astuessasi matkassasi on opas, jonka tehtävä on tietysti opastaa, mutta myös valvoa sinua. Oppaat olivat todella ammattitaitoista väkeä. Puhuivat virheetöntä englantia, olivat todella sosiaalisesti taitavia, huumorintajuisia ja pirun mukavaa väkeä muutenkin. Illanvietoissa oppaillekin maistui, eikä virantoimitusta haitannut, vaikka joutuivat hieman laitamyötäisessä toimimaan.

Lisäksi seurueen mukana oli aina kameramies. Virallinen selitys kameramiehen mukanaololle oli, että hän kuvaa meidän reissusta materiaalia, josta editoidaan meille matkastamme muistoksi DVD. Jokainen voi miettiä, mikä koko ajan kintereillä pyörivän kameramiehen todellinen olemassaolon syy oli.

Eversti, kintereillä koko reissun pysynyt kameramies ja naispuoleinen oppaamme ms Kim

Matkaohjelma oli järjestetty siten, että ohjelma alkoi joka aamu klo 8-9 aikaan. Kokoonnuimme aamuisin sovittuna aikana hotellin aulaan, jossa oppaat olivat meitä vastassa. Siitä siirryimme bussiin, jolla lähdimme kiertämään eri nähtävyyksiä. Paluu hotellille oli aina suhteellisen myöhään illalla, joten vapaa-ajanongelmia ei reissussa ilmennyt.

Meistä pidettiin hyvää huolta. Syömään vietiin pitkin päivää ja olutta sai janoiset aina ruokailun yhteydessä. Alkureissusta oppaat aina kysyivät, että kuka seurueesta haluaa ruuan kanssa olutta. Loppureissusta oluet tuotiin automaattisesti aina meille suomalaisille sekä sveitsiläiselle lääkäriparivaljakolle.

Paikallista ruokaa. Veikkaan että kaikilla Pohjois-Koreassa ei ole tämmöisiä annoksia nenän alla.

En edes muista missä kaikkialla kävimme. Oli pienempiä ja isompia muistomerkkejä, lastenpalatsia, mausoleumia ja museoita. Jos olet katsonut dokumentteja Pohjois-Koreasta, oli kiertämämme paikat täysin samoja mihin toimittajat ja tv-ryhmät aina viedään. Kaikista nähtävyyksistä ehdottomasti hienoin oli sotamuseo. Kierros alkoi ulkokierroksella, jota veti kireä ja tiukan oloinen naisupseeri, jolla oli enemmän kuin vähän hiekkaa siellä. Kierroksella esiteltiin sotakalustoa mitä Pohjois-Korean joukot olivat voitokkaassa Korean sodassa saaneet sotasaaliikseen Yhdysvaltain pelkuri-imperialisteilta ja Etelä-Korean ”puppet-armylta”.

Toni ja sotamuseon kirpeä naisupseeri-opas.

Itse museo oli sisältäkin erittäin hieno. Kaikki oli tietysti esitetty pohjois-korealaisesta näkökulmasta ja heidän historian kirjoituksensa mukaan. Yhdysvaltain ja Etelä-Korean joukot oli kaikessa kuvattu joko säälittävinä pelkureina tai tunteettomina hirviöinä ja roistoina tappamassa Pohjois-Korean naisia ja lapsia. Opas esitteli ylpeänä ”tositapahtumaa” kuvaavaa taulua, jossa taistelussa molemmat kätensä menettänyt Pohjois-Korean työläissotilas tuhosi konekiväärillä pelkkiä hampaita käyttäen komppanian verran vihollisia. Jokainen armeijan käynyt tietää miten se olisi käytännössä mahdollista. Oli myös kuvituskuvia, joissa Pohjois-Korean nuoret vapaaehtoiset tuhosivat ja vangitsivat neljän tähden amerikkalaiskenraaleita.

Alasammuttuja amerikkalaisia sotamuseossa

Istuimme bussissa odotellen lähtöä sotamuseolta, kun oppaat tulivat bussiin todella huolestuneen ja jopa järkyttyneen näköisinä. He hakivat mukaansa bussista italialaisen seurueemme jäsenen. He olivat jonkin aikaa poissa ja kaikki siinä ihmettelimme, että mitä kummaa nyt tapahtui. Kun he saapuivat takaisin, oli italialaisenkin ilme hiukan vakavoituneen näköinen. Matkaan päästessämme tiedustelimme häneltä syytä välikohtaukseen. Hän kertoi, että oli lähtiessään museolta, pistänyt palautetta oikein huolella museon vieraskirjaan. Oli kuulemma pitänyt käydä se ulostulo pyyhkimässä pois ja vaihtaa palaute hieman isäntämaatamme imartelevaan sävyyn.

Kiertelimme myös Pjongjangin ulkopuolella maaseudulla. Maaseutu oli enemmän kuin köyhän ja kurjan näköistä. Rääsyihin pukeutuneet maanviljelijät kuokkivat kuivan näköistä maata. Tätä surkeutta ei isäntämme yrittäneet mitenkään peitellä.

Tiet olivat luotisuoria kuin Rooman valtakunnassa ja niiden laidat oli koristeltu pensailla ja teiden yli meni mahtipontisia koristesiltoja tai mitä lie kaaria olivatkaan. Armeijan tarkistuspisteitä oli teillä säännöllisesti, joihin piti pysähtyä sen verran että oppaat kävivät kulkuluvan heille esittämässä.

Teiden koristelua
Riemukaari. Tietysti esikuvaansa isompi

 

Shoppailu Pohjois-Koreassa

Ulkomaalaiset eivät saa käyttää paikallista valuuttaa, vaan maksuvälineenä käytetään Kiinan juaneita tai dollareita.

Paikallisten kauppoihin ei myöskään ole asiaa, vaan turisteille on omat kauppansa. Mitään järkevää siellä ei ole myytävänä. Ostaa voi Pohjois-Korean lippuja, Juche-aatteen kirjoja, rintanappeja, propagandajulisteita, tupakkaa ja turhanpäiväistä rihkamaa.

 

Amerikan poika

Kuten aiemmin kerroin, seurueeseemme kuului nuori, noin parikymppinen amerikkalaispoika. Kaveri vaikutti todella erikoiselta ja pikkuhiljaa alkoi selvitä, ettei hän ollut ns. ihan penaalin terävin kynä. Hän kertoi, että matkusti ensimmäistä kertaa elämässään ilman vanhempiaan. Ja heti Pohjois-Koreaan, mikä ettei. Hän oli matkastaan innoissaan ja kulki joka paikkaan Kim Jong-Ilin ja Kim Sung-Ilin rintanapit kauluksessa. Ehdotimme hänelle, että kannattaa ottaa ne ehkä pois, kun palaa kotimaahansa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hän on amerikkalainen, niin eivät he voi jenkkien tullissa olla häntä kotimaahansa takaisin päästämättä.

Pohjois-Koreassa ei toimi muiden maiden sim-kortit, eikä internetyhteyksiä ole, joten ainoa keino pitää yhteyttä muuhun maailmaan, on soittaa hotellin puhelinkeskuksesta. Puhelinkeskuksesta soitettiin siten, että tiukan oloiselle ja huumoria kestämättömän näköiselle keskuksen neidille kerrottiin puhelinnumero sekä mihin ja miksi aikoi soittaa. Soittaminen oli kallista, useamman dollarin minuutilta, joten ihan turhanpäiväisiä ei viitsinyt soitella.

Tulimme kaverini kanssa yhtenä päivänä puhelinkeskukselle ja näimme siellä tämän ameriikan pojan hädissään. Siellä oli jonkinlainen härdelli päällä hänen ja puhelinkeskuksen väen kesken. Menimme tiedustelemaan asiaa, niin selvisi, että tämä ameriikan poika oli soittanut kotimaahansa vanhemmilleen ilmeisen maratonpuhelun ja kun maksun aika oli koittanut, ei hänellä ollut rahaa maksaa puheluaan. Reissu oli vasta puolessa välissä, mutta hänen lomabudjettinsa oli jo mennyt rintanappeihin ja propagandajulisteisiin. Toisin sanoen mies oli PA viimeistä centtiä myöden. Kaveri rupesi siinä leuka väpättäen pikkuhiljaa itsekin tajuamaan, että Pohjois-Korea on mahdollisimman huono paikka tehdä ”juoksut” ja jättää maksuvelvoitteitaan hoitamatta. Pakkohan poika oli pälkähästä päästää ja maksoimme pojan pinteestä ja annettiin hänelle muutama kymmenen dollaria käyttörahaa loppureissua varten pitkän isällisen puhuttelun saattelemana.

Koko meidän seurue. Bongaa Ameriikan poika kuvasta

 

Pohjois-Korean ihmeellisyyksiä

Kun Pohjois-Koreassa liikkuu, ei varmasti voi tietää mikä on todellista ja mikä ei. Se mitä joskus kuulee väitettävän, että kaikki ympärillä tapahtuva olisi suurta näytelmää ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Tämmöisiä selvästi meille tarjoiltuja lavastettuja tapahtumia oli muutamia:

Oli sunnuntai, mikä on perinteinen päivä pohjois-korealaisille mennä puistopiknikille. Meidänkin seurue vietiin puistoon patikoimaan. Yhtäkkiä alkoi musiikki soimaan ja metsästä tanssien paikalle leijali kansallisasuihin pukeutuneita mummoja. Mummot tanssivat seurueemme ympärillä ja pyysivät meitä mukaan tanssiin ja osa lähtikin.

Yksi kymmenistä nähtävyyksistä oli pohjois-korealaisten sotasankarien hautamonumentit. Juuri kun pääsimme kivipaasien luokse, paikalle saapui upseerien taluttamina erittäin vanhoja naisia nyyhkyttäen. Opas kertoi meille heidän olevan näiden kaatuneiden sankarien leskiä. Olipas vain sattuma.

Pjongjangin huvipuisto oli hauska paikka. Siinä missä Linnanmäen törmäysautoilla törmäily on ankarasti kielletty, oli siellä se nimenomaan homman tarkoitus. Samaan aikaan törmäilyautoja ajoi upseereita, joten koitin saada aina mällättyä mahdollisimman korkea-arvoisen näköistä koppalakkia. Huvipuisto oli täynnä porukkaa ja ihmisillä näytti olevan todella aidosti hauskaa. Ihmetykseni heräsi, kun aina huvipuistolaite mihin meidän seurueemme meni, oli yhtäkkiä tyhjä ja ilman minkäänlaista jonoa. Kun ympärilleen katsoi, oli kaikissa muissa laitteissa pitkät jonot. Tämä toistui aina laitteelta toiselle siirtyessämme. Lisäksi kiinnittyi huomioni, että kukaan ei maksanut sisäänpääsystä, vaan ihmiset vain kävelivät sisään huvipuistoon hurvittelemaan.

Muitakin pieniä eriskummallisuuksia tapahtui pitkin reissua.

Lähellä Etelä-Korean rajaa sotilastukikohdassa. eversti kertoo minkälaista murkulaa heitetään niskaan jos jenkit tai Etelä-korea hyökkäävät

Pohjois-Koreasta on liikkeellä kaikenlaista legendaa ja aika moni niistä paljastui matkalla juurikin pelkiksi legendoiksi. Oleskelu Pohjois-Koreassa on leppoisaa. Mitään kuumotuksia ei ole ja jos osaa vähänkin ihmisiksi käyttäytyä, ei sellaisia tulekaan. Pohjois-Korea on jonkun tilaston mukaan maailman turvallisin maa turistille. Usein kuulee puhuttavan, että kuvaaminen maassa on kielletty. Se ei pidä paikkaansa. Julmetun isot objektiivit ovat kielletty ja sotilaita sekä sotilaskalustoa ei saa kuvata. Tämä sama käytäntö on kuitenkin voimassa esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Ravintoloiden ja hotellin henkilökuntaa lukuun ottamatta, paikalliset eivät ota mitään kontaktia meikäläisiin. Vähän tuntuivat niin kuin oikein välttelevän suorastaan.

Rajalla ja toisella puolella Etelä-Korea. Vaalean sinisten rakennusten välissä näkyy maahan piirretty maiden raja.

 

Lopuksi politiikkaa

Vaikka Pohjois-Koreassa on hullu mies johdossa jo kolmatta polvea, maassa ei ole ihmisoikeuksia ja siellä tapahtuu varmasti kaiken maailman raakuuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, tavallaan siellä käydessään oppi hieman ymmärtämään heidän näkökulmaansa tähän ikuiseen maailmanpoliittiseen dilemmaan, jossa Pohjois-Korea esitetään sysimustana pahuuden ilmentymänä.

Länsimaalaisten medioiden propagandassa Pohjois-Korea esitetään lähialueiden ja globaalinakin turvallisuusuhkana. En pidä tätä Yhdysvaltain ja Etelä-Korean luomaan kuvaa täysin uskottavana. Miksi Pohjois-Korea tekisi ydinaseiskun tai jonkin muun ison kokoluokan hyökkäyksen vihollisiaan Yhdysvaltoja ja Etelä-Koreaa vastaan? Niiden vastaisku tuhoaisi koko maan saman tien. Tämän varmasti myös toverini Kim Jong-un tajuaa ja paljon mieluummin nauttii yksinvallastaan ja maistelee palatsissaan kaviaaria ja kallista viskiä.

Viatonta rakkautta pohjois-korealaisen everstin ja suomalaisen rajajääkärin välillä

Minä ja toverini Kim Jong-un / Osa 1

Pohjois-Korea on taas uutisotsikoissa, kun jenkit heitä parkoja taas härnäävät.  Sen innoittamana kerron matkastani tähän rakkauden maahan aika tarkalleen kolmisen vuotta sitten 19.-27.4.2014.

Kaverini, joka on reissannut maailmaa ympäri ,käyden mm. syvällä mustimmassa Afrikassa ja geiger-mittarin kanssa mittailemassa Tsernobylin arvoja, ehdotti että miten olisi virkistävä pikku reissu Pohjois-Koreaan. No mikäpä ettei, matkailu avartaa.

Olen huono muistamaan paikan nimiä, enkä jaksa niitä tätä tarinaa varten alkaa tarkastelemaankaan, joten antaa tämä tarina mennä isolla pensselillä ilman pieniä yksityiskohtia.

Matkanjärjestäjäksi kohteeseemme löytyi Young Pioneer Tours, joka järjestää matkoja maailman kolkan erikoisimpiin paikkoihin. Heillä oli tarjolla mm. lomamatkaa Irakin kriisialueille, mutta pitäydyimme kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa.

Mutta itse matkaan. Varattiin reissu ja hoidettiin siihen liittyvä paperisota. Itse koitan Facebookissa olla kaikista hölmöimpiä juttuja julkaisematta, mutta kaverini joutui hieman Facebookiaan siistimään. Epäilemättä kohdemaamme tiedustelupalvelua kiinnostaa minkälaisia velikultia heille vieraaksi Härmästä on tulossa.

Kun matka oli maksettu ja papereita ja passikopioita oli lähetelty, saimme osoitteen johon pitäisi tiettynä päivämääränä ja tiettynä kellonaikana saapua. Paikka sijaitsi Pekingissä ja se osoittautui jonkinlaiseksi nuorisohostelliksi. Lento siis Pekingiin, jossa tapasin kaverini Tonin, joka oli sinne minua ennen ehtinyt.

Nuorisohostellissa meitä oli vastassa matkanjärjestäjän puolesta reilu kolmekymppinen brittikaveri, joka vaikutti ihan asialliselta. Diabeetikkona minulla oli matkassa tietysti neulaa ja ampullia ynnä muuta epäilyttävää rekvisiittaa. Kysyin häneltä, että mitähän ne Pohjois-Korean rajalla niistä mahtaa tykätä. Hän sanoi luottamusta herättävästi että ”Todennäköisesti kaikki menee ihan ok”

Muukin matkaseurue oli paikalla. Meitä oli noin viistoista henkeä siinä. Opettajia oli Australiasta ja Briteistä useampi, kaksi sveitsiläistä lääkäriä, yksi italiaano, yksi suomalainen meidän lisäksi ja hurja Ameriikan mies. Hänen hurjapäisyytensä selvisi meille matkan aikana.

Paikalla ollut matkanjärjestäjän edustaja patisti meidät siitä juna-asemalle ja kertoili vähän mihin junaan pitäisi hypätä. Löydettiin oikea juna ja sillä lähdettiin sitten kohti Pohjois-Korean ja Kiinan rajaa. Muutaman tunnin matkan päästä oltiin viimeisessä kaupungissa ennen rajaa. Rajakaupunki oli kolkon oloinen paikka, joka tuntui muulta maailmalta unohtuneen sinne rajalle jo useampi vuosikymmen sitten.

Viimeisessä kaupungissa ennen Pohjois-Korean rajaa Mao tervehti meitä.

Pohjois-Koreaan ei saa perinteisiä viisumeita, vaan matkailijalle annetaan pieni sininen vihkonen, josta löytyy passikuva ja muut tiedot koreaksi kirjoitettuna. Sitä ja passia esittämällä pääsi läpi rajamuodollisuuksista itse määränpäähän suuntaavaan junaan.

Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan
Matkustusasiakirja Pohjois-Koreaan

Puulämmitteinen juna oli tasoltaan ihan kohtalainen. Jopa yllättävän hyvä. Kaakkois-Aasiassa matkaillessani olin tottunut paljon vaatimattomiinkin juniin. Junassa meidän porukka oli ainoita länsimaalaisia, mutta ketään ei meidän olemassaolo tuntunut kiinnostavan.

Junan lämmitysjärjestelmä

Kun junassa ollaan, pitää tietysti mennä ravintolavaunuun. Ravintolavaunussa heillä ei ollut mitään tarjottavaa meille tai sitten he eivät vain halunneet meille mitään tarjoilla. Mentiin kuitenkin siihen istuskelemaan ja ihmeteltiin vähän kaikkea. Siinä vieressä istui seurue pohjois-korealaisia upseereita. Seurueidemme välissä oli tyhjä pöytä, johon kyseiset herrasmiehet olivat jättäneet komeat koppalakkinsa. Ilmeisesti kaverini ei voinut vastustaa kiusausta ja nappasi siitä yhden koppalakin ja pisti sen päähänsä. Työleirin karut oltavat vilisivät jo silmissäni. Mutta mitä, upseerithan olivat huumorimiehiä ja naureskelivat vain kaverilleni, joka kuitenkin luopui varsin nopeasti hienosta hatusta ja laittoi sen hellävaroin takaisin pöydälle.

Ystäväni Toni ja pohjois-korealaisen upseerin komea koppalakki.

Sitten tultiin Kiinan ja Pohjois-korean rajalle. Ikkunasta ihmeteltiin, kun asemalaituri oli täynnä kuumottavan näköisiä sotilaita kalasnikovien kanssa ja pirun häijyn näköisiä sotakoiria paksuissa kettingeissä kiinni. Niitä alkoi siitä sitten junaan nousemaan. Istuttiin nöyränä poikana makuuvaunussamme ja odotettiin vain että meidät tullaan vuorollamme ratsaamaan. Sitten sieltä tuli arviolta parikymppinen sotilas pyssyineen sisään. Vaikutti ihan leppoisalta kaverilta. Auttavalla englannilla kyseli, että onko meillä mitään kiellettyä mukana? Yhtään kättä ei noussut. Sitten hän alkoi käymään läpi meidän tavaroita. Toisin kuin olisi odottanut, asenne kaverilla oli kuitenkin sellainen lupsakan rauhallinen. Hän selaili matkatavaroista löytämiään kirjoja, katseli jonkun kamerasta kuvia ja kävi jokaisen laukun läpi perinpohjaisesti. Sitten tuli minun laukkuni, jossa oli tietysti neulat ja insuliinit. Hän kaivoi pussin esiin laukusta ja kysyi minulta silmiin katsoen. ”What are these?” Taas työleirin ihanuudet ja julkiset teloitukset vilisivät silmissäni. ”My insulines, I’m a diabetic”. Sanoin varmuuden vuoksi lauseen loppuun vielä ”sir”. ”Oh, insuline, fine”, totesi kaveri arkisesti.

Huumeita, aseita, propagandamateriaalia eikä mitään muutakaan kiellettyä löytynyt, niin vältettiin työleiri toistaiseksi ja pääsimme sisään ”in the land of hope and glory” Pohjois-Koreaan.

 

TO BE CONTINUE…

Perillä Pjongjangissa Pohjois-Koreassa