Pieni tyttäreni syntyi samana päivänä, kun Rion olympialaiset alkoivat. Tämän itse halusin tietysti nähdä enteenä.
Hyvinvointi-Suomessa, jossa perinteisesti kasvatuksessa painotetaan koulutuksen tärkeyttä, kuulostaa vastuuttomalta ja moraalittomalta sanoa, että minä haluan lapsestani menestyvän urheilijan ja aion hänestä parhaani mukaan sellaisen kasvattaa. Tämän kuullessaan neuvolan täti rykäisee ja vaihtaa asentoa penkissään. Keskustellessani nuoren urheilijan vanhempien kanssa, niin viimeistään kolmannessa lauseessa muistetaan sanoa, ”Mutta koulu pitää käydä kunnolla”.
Itse olen eri mieltä. Totta kai peruskoulun velvoitteet pitää jokaisen lapsen hoitaa moitteetta ja peruskoulun jälkeiselle jatko-opiskeluja ei pidä automaattisesti hylätä. Kuitenkin jos lapsi osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi yksilöksi urheilussa, täytyy urheilun olla ykkösprioriteetti lapsen ja nuoren elämässä. Tähän on hyvä mainita, että en panostamisella liikuntaharrastukseen tarkoita Kiinan tai Neuvostoliiton kylmiä ja armottomia systeemejä lasten valmennuksessa. Urheiluun panostaminen pitää tapahtua lapsen ja nuoren henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja kehitystä vaarantamatta ja siten että lapsi nauttii siitä, mutta toisaalta oppii sen velvollisuudekseen siinä missä koulunkäynti ja kotityötkin.
Me kaikki tunnetaan perheitä, jossa vanhemmat ovat hyvin suorasti vaikuttaneet siihen mitä lapsista isona tulee. Näitä meidänpojastatuleeekonomi-tarinoita löytyy jokaisen meidän tuttavapiiristä. Miksi se sitten meillä hyvinvointi-Suomessa kuulostaa niin oudolta ja vastuuttomalta, jos sanon, että haluan lapsestani menestyvän urheilijan?
Minäpä kerron teille syyt:
Urheilua ei pidetä oikeana työnä. Urheilijoiden tukija koskevien kirjoitusten kommenteissa kehotetaan urheilijoita menemään oikeisiin töihin. Huipulla se on kuitenkin paljon enemmän kuin oikeaa ja kovaa työtä. Duunarilla tippuu rukkaset kun kello lyö neljä, mutta urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Jos hän ei harjoittele, käyttää hän harjoitusten välisen ajan optimoiden kaikessa toiminnassaan palautumistaan ja suorituskykyään.
Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana. Sitä se ei kuitenkaan valitettavasti ole. Urheilutapahtumat ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät kerää yleisöä. Silloinkin kun kohtalaisesti yleisöä on paikalla, on tunnelma kuin hautajaisissa. Joku firman piikkiin hieman nautiskellut saattaa jotain nerokasta huudahtaa, jolle sitten muu yleisö hymähtelee ja kääntelevät päätä huudon suuntaan. Kun maailmalla käy urheilutapahtumissa tai vaikka ihan vain baarissa niitä seuraamassa, niin intohimo ihmisillä urheiluun on ihan eri luokkaa kuin meillä.
Suomessa urheilijoita ei arvosteta. Ei kansalaisten silmissä, eikä valtiovallan taholta. Olympiakomitean apurahoille on vaikea päästä ja jos satut pääsemään, ovat avustussummat aivan naurettavia. Niillä ei urheilija pysty täysipainoisesti elämään, saatikka maksamaan asuntolainaa ja elättämään perhettään. Ihan englanniksi googlettelemalla löytyy muiden maiden esimerkkejä, miten olympia- ja muiden arvokisojen voittajia huomioidaan. Tulee rahaa, kunniamerkkejä, ikuista urheilijaeläkettä ja arvonimeä.
Tästä kaikesta edellä mainitusta huolimatta väitän, että suurin kunnia ja korkein status mitä ihminen voi elämässään saavuttaa, on olympiavoitto. Ei edes Nobel-palkinto tai Oscar-voitto ole niin suuri osoitus yksilön taidosta, suorituskyvystä ja erinomaisuudesta.
Vaikka itse olen vain entinen keskinkertainen kansallisen tason urheilija, on urheilu antanut minulle enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Olen urheilun tiimoilta nähnyt kohtalaisen paljon maailmaa, tutustunut lukuisaan määrään mielenkiintoisia ihmisiä. Urheilu on vienyt minut koviin paikkoihin niin henkisesti kuin fyysisesti ja sen kokemusten kautta olen kasvanut ihmisenä ja se on tehnyt minusta ihmisen mikä nyt olen. Ja mikä tärkeintä, urheilu on antanut minulle ammatin. Epäilen, että jos olisin valinnut urheilun sijaan pianoharrastuksen ja lukenut itseni insinööriksi, olisin todella erilainen yksilö.
Urheilu-uraan panostaminen ei poissulje menestymistä muuallakaan elämän alueella. Lajista riippuen urheilu-ura kestää noin 35 ikävuoden tienoille. Nykymaailmassa ei ole ollenkaan myöhäistä aloittaa opiskelut siinä iässä ja aikaa on vielä toiset 35 vuotta tehdä töitä ja luoda uraa. Ja aina joku arvostaa urheilijaakin, joten se varmasti tasoittaa tietä työelämän vakansseista taistellessa. Urheilu antaa lisäksi juuri niitä ominaisuuksia, mitä menestyminen työelämässäkin vaatii. Omistautumista, tavoitteellisuutta, kykyä kilpailla, periksiantamattomuutta, pitkäjännitteisyyttä, paineensietokykyä ja itsensä ylittämistä. Vaimoni sanoja lainatakseni: Kun on ollut MM-finaalissa, ei paljon työpaikkahaastattelut jännitä.
Miten minun lapsestani tulee sitten olympiavoittaja? Ensiksi täytyy toivoa, että hän on geeniarpajaisissa saanut äitinsä kauneuden ja älyn, mutta myös hänen lahjansa urheiluun. Vaikka hänen isänsä harrastaa aktiivisesti ja suhtautuu intohimoisesti urheiluun, on hänen äitinsä perheemme ainoa kahden eri lajin maailmanmestari.
Tyttö nousee jo tukea vasten seisomaan ja ottaa tuettuna askeleitä, joten olemme loistavasti aikataulussa silmällä pitäen kesäksi suunniteltuja jalkapalloharjoituksia ja erilaisia juoksemisia.
Kun hän hieman siitä varttuu, täytyy häntä aktiivisesti viedä eri harrastusten pariin. Kuten lapsilla tavallista, osa harrastuksista loppuu varmasti heti, osa alun innostuksen jälkeen, mutta sieltä löytyy varmasti se oma juttu, johon ihastuu, rakastuu ja johon haluaa panostaa.
Provosoivan ja kärjistetyn kirjoituksen loppuun täytyy ikään kuin täysijärkisyyteni todistaakseni sanoa, että olympiavoittoakin tärkeämpänä pidän sitä, että pienestä tyttärestäni kasvaa onnellinen, terve ja tasapainoinen ihminen, joka löytää paikkansa yhteiskunnassa.
Kaksi viatonta penkkiurheilijaa, jotka on Ylen aivopeseminä saatu seuraamaan taitoluistelua.
Kun makaa kipeänä kotona, tekee mieli kiukutella, purnata ja kritisoida..
On taas se aika vuodesta, kun meitä penkkiurheilijoita ”hemmotellaan” Ylen toimesta taitoluistelulla. Niin kauan kuin muistan, on Yle televisioinut tämän lajin arvokilpailuita sekä sen pienimpiäkin kinkereitä.
Eipä tulekaan mieleen mitään muuta ”marginaalilajia”, jota Yle yhtä intohimoisesti vuosi toisensa jälkeen pistää eetterin usean lähetyksen voimin.
Marginaalilajilla tässä yhteydessä tarkoitan sitä, että laji harrastajamääriltään on varsin pieni (5000 harrastajaa) ja sen vaatimusten (mm. varusteet, valmennus, harjoitusolosuhteet) vuoksi se on käytännössä ainoastaan varakkaamman yläluokan urheilua, jonka harrastamiseen 90 % ihmisistä ei ole yksinkertaisesti varaa. Kansainvälisesti tarkasteltuna lajin pienet harrastajamäärät ja elitistisyys korostuvat entisestään.
Haluaisin tietää minkälaisen verivalalla sinetöidyn sopimukseen aikanaan Yle ja Taitoluisteluliitto ovat tehneet. Ylen ansiosta meidät suomalaiset on vuosien varrella opetettu seuraamaan lajia ja se onkin pakkojuurrutettu osaksi suomalaista talviurheilu- ja penkkiurheiluperinnettä.
Miksi taitoluistelua? Vaikka lajia voikin seurata sen visuaalisuuden ja akrobaattisuuden vuoksi ihan aivottomana viihteenäkin, vaatii sen hiukankin syvempi ymmärtäminen lajispesifiä tuntemusta. Vai erottaako joku kolmoistulpin ja salkovin toisistaan? Lajin pistearvostelu on lisäksi semmoinen mysteerio, ettei kukaan maallikko ymmärrä siitä mitään.
Taitoluistelua lajina ja urheilusuorituksena en käy arvostelemaan. Vaikka laji on harrastajamäärältään pieni, vaatii se urheilijaltaan erityisiä kykyjä, lahjakkuutta, vuosien työn ja monen eri osa-alueen hallitsemista. Laji on aloitettava erittäin nuorena ja kansainvälinen huippu koostuu alansa todellisista huippu-urheilijoista.
En myöskään väitä, että laji olisi jotenkin ”huono” tai ”tarpeeton”. Pidän vain kohtuuttomana, että meille Ylen toimesta pakkosyötetään lajia, joka edellä mainittujen seikkojen lisäksi on poikkeuksellisen kaukana valtaosasta sitä kotisohviltaan seuraavista ihmisistä.
Kuten nyt on todettu, Yle ja muut mediat sen vanavedessä tarjoavat taitoluistelulle ja sen urheilijoille valtavasti näkyvyyttä. Valitettavasti maailma tämän asian ympärillä pyörii siten, että ensin tulee näkyvyys, sitä kautta tunnettavuus ja viimeisenä tällä janalla on arvostus. Ilman tätä taitoluistelun nauttimaan mediahuomiota taitoluistelijat harjoittelisivat jäähallien lepakkovuoroilla ja joutuisivat sponsorirahojen suhteen tyytymään ”isän tuttavien” firmoilta saatuihin säälisatasiin.
Kamppailulaji-ihmisenä väkisinkin tulee mieleen hieman kateuden sävyttämiä ajatuksia. Mikä mahtaisikaan olla esimerkiksi thainyrkkeilyn ja sen urheilijoiden asema suomalaisessa urheilukentässä, jos Yle alkaisi samalla volyymillä televisioimaan ja uutisoimaan sen kisoista ja urheilijoista?
Tässä 38-vuotisen matkani aikana on tullut monenlaista tehtyä ja kokeiltua. Onneksi suurin osa näistä liittyvät urheiluun. Pienellä kotipaikkakunnallani Kemijärvellä ei yleisen pahanteon lisäksi juuri muita aktiviteettejä tuohon aikaan ollut kuin urheilu. Vaikka pahantekoonkin kyllä joskus ehdittiin, täytti suurimman osan vapaa-ajasta kuitenkin oma-aloitteiset pihapelit sekä urheiluseurojen tarjoamat harrastukset.
Kaikkea mahdollista tuli kokeiltua ja harrastettua. Lapsena ja nuorena tuli kilpailtua mm. hiihdossa, yleisurheilussa, squashissa, jalkapallossa, jääkiekossa, koripallossa ja kaiken kruununa korealaisessa kamppailulajissa nimeltä Han Moo do.
Jälkimmäiseen lajiin liittyykin hauska kilpailumuisto. Vuosi lienee ollut 1994 ja olimme kaverini kanssa tuskin lajin alkeiskurssia käyneet, kun korealainen, paikkakunnalla vieraileva valmentaja ehdotti meille kisoihin osallistumista. Enempää ajattelematta lähdettiin sitten seuraavana viikonloppuna kisoihin 200 kilometrin päähän Kemiin.
Mentiin kisapaikalle kuin huutolaispojat ilman mitään kilpailuun tarvittavia varusteita eikä säännöistäkään ollut meillä mitään hajua. Yritettiin siinä katsella meitä edeltävistä matseista, että mitähän siellä tatamilla oikein pitäisi tehdä.
Joku paikalla olleista, jonkun muun seuran kanssakilpailijoista lainasi meille matsiin tarvittavia suojia. Varmaankin säälistä. Emme kuitenkaan viitsineet paljastaa todellista tyhmyyttämme, joten säännöistä ja muusta ottelun kulusta emme tohtineet udella.
Sitten tuli minun vuoroni otella. Matsin alettua vastustaja hyökkäsi saman tien kohti kovasti karjuen. Vastustajalla oli kädet alhaalla, joten löin vaistomaisesti takakäden heijarilla kaveria vastapalloon. Tuomarin vahvasta reaktiosta kävi heti ilmi, että tekniikka oli kielletty. Hädissäni pyytelin siinä sitten anteeksi kaikilta osapuolilta varmuuden vuoksi moneen kertaan. Ilmeisesti anteeksipyyntöjeni vilpittömyys pelasti minut hylkäykseltä ja matsi sai jatkua sen jälkeen, kun tuomari kävi minulle säännöt läpi mitä sai tehdä ja mitä ei.
Enhän minä mitään osannut, mutta säännöt taisivat kuitenkin olla sellaiset, ettei huonompaa päässyt kunnolla ”kurmoottamaan”. Niinpä selvisinkin ottelusta vain pistetappiolla.
Matsista päästyäni oli vuorossa heti seuraava matsi. Se vastustaja oli kaltaiseni aloittelija, joten siitä sain jonkinlaisen voiton nyhjättyä itselleni.
Jalkapalloa olin pelannut 5-vuotiaasta saakka, mutta lyhyen harharetkeni aikana Han Moo do:n pariin oli jalkapallosta pieni tauko. Pian tämä harharetki sai kuitenkin päätöksensä.
Törmäsin sattumalta lapsuuden kaveriini ja nykyisin lapseni kummisetään Veekuun Kemijärven liikuntahallilla. Itse olin menossa ”pyjama” päällä Han Moo Do-treeneihin ja Veeku samaan aikaan meille niin rakkaan ja legendaarisen IPP:n (Isokylän Pallo-pojat) edustusjoukkueen treeneihin. IPP:n edustusjoukkueeseen pääsystä olimme pieninä poikina aina yhdessä haaveilleet ja sen pelaajat olivat meille suunnattoman ihailun kohde. Kohdatessamme siinä liikuntahallin käytävällä, Veeku ei lojaalina kaverina lajivalintaani ääneen paheksunut eikä ilmeelläänkään sitä näyttänyt. Tiesin kuitenkin tarkalleen mitä hänen mielessään liikkui. Hävetti perkeleesti.
Yhden, en edes kokonaista yötä asiaa jouduin miettimään. Sen nukutun yön jälkeen Han Moo do-puku lensi vöineen roskikseen ja kaapista kaivettiin taas esiin IPP:n punainen pelipaita ja valkoiset, siihen aikaan vielä lyhyt lahkeiset, mallia Lasse Viren olevat shortsit ja suuntasin itsekin IPP:n edustusjoukkueen treeneihin.
Vuonna 1998 nimenmuutoksen myötä jalkapallokartalta kadonnut legendaarinen IPP, joka uudelleen perustettiin vanhojen IPP:läisten toimesta vuonna 2016
Treenimatkalle Thaimaahan osa 1/2 löydät näiltä sivuilta
Salin valinta
Jos et ole ihan puritaaninen HC-treenaaja, vaan haluat ottaa irti muistakin loman ja Thaimaan tarjoamista nautinnoista, kannattaa ensisijaisesti valita lomakohde jossa viihtyy treenien ulkopuolellakin. Sen valittuasi ota internet ja google avuksi ja katso minkälaista salitarjontaa lomakohteestasi löytyy. On hyvä myös kysellä kokeneimmilta treenaajilta ja thaimaanreissaajilta mitä saleja he suosittelevat.
Automaattisesti sali jolla on hienoimmat kotisivut ei ole läheskään aina paras valinta. Myöskään hienot fasiliteetit tai salin omistajan ja valmentajien tittelit eivät ole tae hyvistä treeneistä.
Maailma muuttuu ja Thaimaassa asiat tuntuvat muuttuvat erityisen nopeasti. Sali jolla sai huippuluokan treenejä muutama vuosi sitten, ei välttämättä tarjoakaan enää laadukasta treeniä. Tähän kannattaa myös varautua ja pitää taskussaan suunnitelma B:tä.
Kaikilla treenimatkalaisilla on pikkuisen erilaiset tarpeet ja odotukset. Joku tykkää siististä, puhtaasta salista ja hienoista fasiliteeteista ja kenties tykkää hoitaa asioinnin sujuvalla englannin kielellä. Jollekin on tärkeintä hyvä henki ja ilmapiiri salilla. Joku taas haluaa murjottaa, treenata kovaa ilman mitään sosiaalisia kontakteja treenitilanteessa. Sen takia on vaikea lähteä suosittelemaan mitään tiettyä salia, vaan jokaisen pitää itse käydä kokeilemassa ja löytämässä se sali jossa viihtyy.
Uudelle salille tullessa, kannattaa alkuun maksaa treeneistä kertamaksulla, ennen kuin sitoutuu pidempään diiliin. Jos salin meininki ei miellytäkään, voi sanoa kiitos ja mennä seuraavana päivänä kokeilemaan toisen salin treenejä.
Koska itse en ole enää kehittyvä ja uutta oppiva thainyrkkeilijä, en kaipaa välttämättä kovinkaan paljon yksilöllistä ohjausta ja neuvoja. Tykkään siitä, että saan tehdä säkkiä ja padeja kovaa ja paljon, sparrata itseäni parempien thaimaalaisten kanssa ja vääntää lähiottelua ja tulla 100-0 höykytetyksi siinä. Minun treenin tavoite on uuden oppimisen sijaan se treenin jälkeinen euforinen tunne, kun kroppa on niin väsynyt, ettei ajatuskaan kulje ja ei ole varma pääseekö enää omin voimin takaisin majapaikkaan.
Thaimaan saleilla ja yhteiskunnassa vallitsee selkeä hierarkia. Sen takia kaikki toivomukset treenin ja ottelemisen suhteen sekä raha-asiat kannattaa ja pitääkin sopia salin omistajan tai vastavan nokkamiehen kanssa. Yksittäinen valmentaja on yleensä vain renki, jolla ei ole vaikutusvaltaa näihin em. asioihin.
Jos haluat treenata kovaa, sparrata, vääntää lähiottelua tai otella, kannattaa ne ottaa puheeksi omistajan tai nokkamiehen kanssa. Jos se on ylipäätänsä mennäkseen, sana menee kyllä eteenpäin valmentajille.
Moni on sanonut, että on etukäteen laittanut saleille viestiä, mutta vastausta ei ole koskaan kuulunut. Tähän on yleensä yksi syy. Suurin osa thaimaalaisista, jotka puhuvat sujuvahkoa englantia, eivät osaa lukea tai kirjoittaa sitä sanaakaan. Usein sähköposteihin vastaa jokin salilla pitkään oleileva ”luottoturisti”. Itsekin olen lukuisiin tällaisiin sähköposteihin ja tekstiviesteihin salin puolesta vastannut. Monilla isoimmilla saleilla on nykyään palkattuna englantia taitava ”toimistontyttö”, joten yhteydenotto ja vastauksen saaminen on sujuvampaan.
Vaikka suomalaiset eivät ole välttämättä kaikkein sosiaalisimpia tyyppejä saleilla, kannattaa muiden treenituristien kanssa verkostoitua. Sosiaalinen media on oiva väline tähän. Verkostoituminen voi tuoda mukanaan ottelu- treeni ja leiritarjouksia ympäri maailmaa ja onhan se mukavaa, kun maailmalla matkustaa, niin joka paikasta löytyy tuttua thainyrkkeilyväkeä.
Hua Hinissä vuonna 2004
Treenien hinnat Thaimaassa
Thainyrkkeilyn maahantuoja ja Suomen Muaythai-liiton kunniapuheenjohtaja Kai Mustonen kertoi, että kun he veljensä Jannen kanssa tekivät ensimmäisen treenimatkan Thaimaahan 80-luvulla, ei thaimaalaiset tajunneet edes pyytää heiltä rahaa treenaamisesta. Seuraavalla reissulla olivat kuulemma jo 100 bahtia (nyk. n. 2,7 €) treenistä pyytäneet. Omalla ensimmäisellä treenireissullani treeni maksoi 200 bahtia. Samalla treenireissulla tapaamamme Mika ”Pietu” Pietilä hinnan kuullessaan sanoi: ”Pojat, teidät on ryöstetty”.
Nykyisin hinnat kertamaksulla ovat 300-500 bahtia. Hinnat ovat halvempia, jos maksaa viikon tai kuukauden treenit kerrallaan. Lisäksi salit tarjoavat erilaisia paketteja, joihin voi kuulua treenin lisäksi majoitusta ja ruokailua. Salit tarjoavat yleensä myös 1-to-1 yksityistreenejä 600-1200 bahtia kerta.
Hintoja voi pitää Thaimaan palkka- ja hintatasoon nähden aika kalliina. Lisäksi jos vertaa hintoja esimerkiksi Helsinki Thaiboxing Clubin 6 kk:n jäsenmaksuun (185 €), voi olo treenituristilla tulla ryöstetyksi. Korkealta tuntuvia hintoja selittää tietysti kapitalismin lainalaisuudet, mutta myös se, että thainyrkkeily on Thaimaassa, toisin kuin Suomessa, aina sen parissa toimiville ihmisille ammatti. Saleilla on useita valmentajia, joille sali maksaa palkkaa työstään. Lisäksi salilla on vastuulla tietysti myös muut kulut, joita toiminnasta syntyy.
Isommilla ja organisoiduimmilla saleilla ei hinnoista voi tinkiä, eivätkä he välttämättä suhtaudu suopeasti tinkimiseen. Pienillä saleilla, ”yhden miehen nyrkkipajoilla”, hinnoissa voi sen sijaan olla joustamisen varaa.
Jos treenaat jollain salilla pidempään ja sinulla on taitoja joista voisi salille olla hyötyä, voit palveluksiasi vastaan koittaa neuvotella alennusta tai vapautusta treenihinnoista niitä. Tällaisia taitoja ovat yleensä salin nettisivujen päivittäminen ja sähköposteihin vastaaminen. Suomalainen maailman- ja euroopanmestari Tessa Kakkonen kirjoitti blogissaan, että oli tehnyt salin kanssa diilin, että saa treenata ilmaiseksi ja sali saa hänen ottelupalkkionsa matseista. Eli kaikkea voi keksiä.
HC-treenaaja
HC-treenaaja ei edes lue tätä juttua, eikä hänen tarvitsekaan. Hän tietää mihin menee ja mitä tuleman pitää. Hän ottaa kotisuomesta mukaansa ikivanhat hien ja k….en polttamat treenishortsit, siteet, hammas- ja alasuojat, hanskat ja lisäravinteet ja suuntaa todennäköisesti kolmella vaihdolla Frankfurtin, Abu Dhabin ja Kairon kautta Bangkokiin. 9 bahtia maksaneella paikallisbussilla salille perille saavuttuaan, hän majoittuu salin yhteydessä olevaan vaatimattomaan majoitukseen. Treenien ulkopuolella HC-treenaaja saattaa laittaa joskus elämän risaiseksi ja käydä ostamassa SevenElevenistä suklaajäätelön. Muuten hän asustelee salilla, ruokailee siellä paikallisten ottelijoiden ja valmentajien ja kanssa. Silloin tällöin hän käy nettikahvilassa katsastamassa sähköpostin ja Facebookin.
HC treenaajalla on kova kuntopohja hankittuna kotimaasta ja edellisiltä reissuilta, joten hän tuntee kroppansa, mikä kestääkin hyvin erilaisia treeniolosuhteita. Yleensä HC-treenaaja myös ottelee treenireissullansa.
Otteleminen Thaimaan treenireissulla
Otteleminen Thaimaassa on aina unohtumaton kokemus. Yleisö ja muu porukka elää matseissa täysillä mukana ja koko härdelli homman ympärillä on kokemisen arvoinen, jota helposti huuli pyöreänä ihmettelee.
Thaimaassa otellaan aina ammattilaisena. Tämä tarkoittaa sitä, että hanskojen, alasuojien ja hammassuojien lisäksi otteluissa ei ole muita suojia käytössä. Lisäksi otteluiden kesto on 5 x 3 min. Mukavana lisänä on, että otteluista maksetaan aina turistillekin ottelupalkkio. Turistille maksettava ottelupalkkion suuruus on jotain 500 bahtista 10 000 bahtiin.
Otteleminen Thaimaassa on suhteellisen turvallista. Salin intressinä ei ole hakkauttaa maksavaa turistia, joten yleensä turisteille valitaan vastustajaksi ottelija jonka hän varmasti voittaa. Ja usein, jos turistin rahkeet ei tunnu riittävän voittamiseen, pyllähtää vastustaja ”tajuttomaksi” hieman sinne päin osuneesta lyönnistä tai potkusta. Tässä kuviossa kaikki voittavat. Turisti saa hienon kokemuksen ja tulee varmasti rahojensa kanssa uudelleen. Thaimaalainen saa ottelupalkkionsa, jolla hän saa perheellensä ruokaa. Tämä saattaa kuulostaa rehtiin ja rehelliseen urheiluhenkeen tottuneen suomalaisen korvaa varsin irvokkaalta, mutta thaimaalainen ei näe siinä mitään kyseenalaista.
Silloin tällöin käy kuitenkin tapauksia, että thaimaalainen ”taksikuski” onnistuukin vahingossa pötkäyttämään turistin. Näistä tapauksista löytyy hieno videokokoelma Suomen Muaythai-liiton keskustelufoorumilta.
Eron näihin edellä mainittuihin matseihin tekevät isojen organisaatioiden (esim. Thai Fight) ja isojen stadioneiden matsit (Esim. Lumpinee). Näihin pääseminen ottelemaan vaatii kuitenkin treenaajalta kykyjä ja yleensä myös suhteita.
Sudenkuopat
Into on yleensä kova, kun pitkän odotuksen jälkeen pääsee treenin pariin. Mieli tekee heti alkuun treenata kovaa ja pudotella täysillä aamulla ja illalla. Kannattaa kuitenkin malttaa! Erilaisen, kuumemman ja kostean ilmaston sekä treenien erilaisen kuormittavuuden takia kroppa menee hyvin äkkiä ylirasitustilaan. Erilaisesta ilmastosta johtuen, väsymys ja jumi eivät tunnu samalla lailla kuin kotisuomessa. Viikon voi tuntua hyvältä, että mikäs tässä, antaa mennä vaan tuhatta ja sataa, mutta stoppi voikin olla sitten aikamoinen kuin se iskee. Se ilmenee yleensä sairastumisena tai sitten ylitsepääemättömänä väsymyksenä ja heikkouden tunteena. Esimerkki ylirasitustilasta on että syke nousee helposti eikä treeni muutenkaan kulje.
Ei siis kannata verrata itseään thaimaalaisiin ottelijoihin ja pyrkiä treenaamaan samalla tavalla heidän kanssaan. Siinä missä meidän kroppamme ovat tottuneet kulkemaan kovassakin pakkasessa, on heidän kroppansa tottuneet lapsesta saakka ilmastoon ja paikalliseen treenitapaan.
Thaimaassa saleilla ei päde suomalaiset kuluttajasuojalait. Jos maksat kuukauden treenit etukäteen, mutta sitten sali ja treeni ei jostain syystä miellytäkään, ei maksamiasi rahoja enää saa takaisin. Tämä ei johdu thaimaalaisten ilkeydestä, vaan se on ihan yleinen käytäntö saleilla. Jos loukkaannut tai sairastut, etkä sen takia ole kykenevä treenaamaan, ei menetettyä maksettua treeniaikaa yleensä sinulle hyvitetä. Tällaisissa tapauksissa kannattaa kuitenkin yrittää neuvotella asiasta.
Thaimaalaisilla saleilla aniharvoin törmää suoranaiseen kusetukseen. Itselläni on tasan yksi kokemus tällaisesta. Thaimaalaiset usein ajattelevat ja näkevät meidät turistit rikkaina ”farangeina”, joita on ikään kuin luvallistakin pikkaisen vedättää. Eli kuten muutenkin Thaimaassa, kannattaa katsoa miten rahojansa kylvää.
Viimeiseksi neuvo mikä pätee niin treenielämään kuin Thaimaanmatkailuun ylipäätänsä. Thaimaalaisilla on vahva oma kulttuuri, tapansa, hierarkia ja kunniasääntönsä. Niihin meikäläiset eivät koskaan pääse sisälle tai täysin opi niitä ymmärtämään. Vaikka jokin asia näyttäisi meistä tosi erikoiselta, väärältä tai epäoikeudenmukaiselta, ei kannata koskaan laittaa nokkaansa liian syvälle heidän asioihinsa tai puuttua niihin. Thaimaalaisten välisiin erimielisyyksiin ja riitoihin ei myöskään koskaan pidä sekaantua.
Muay Thai Chinnarach
Minulta usein kysytään, että mikä on minun lempisalini Thaimaassa? Viimeiset vuodet Thaimaanreissuni olen suunnannut Koh Phanganille ja siellä lomaillessani olen treenannut Muay Thai Chinnarachilla. Siitä on muodostunut minulle tuttu ja turvallinen paikka, jonne on aina kodikasta mennä. Lisäksi siellä tiedetään minun treenitarpeeni, joten saan siellä aina hyvää ja laadukasta treeniä ja enemmän kuin tarpeeksi rääkkiä.
Muay Thai Chinnarach on entisen huippuottelijan Chinnarach ”Chin” Chor Wacharin omistama ja johtama sali. Sen löytäessäni viime vuosikymmenen lopussa, se oli hyvin pieni, autenttinen ja vaatimaton sali, jossa treenasi enimmäkseen tosissaan otteluihin tähtääviä treenituristeja. Chinnarachista on tässä vuosien varrella kasvanut kuitenkin iso ja turistiystävällinen sali, joka työllistää Chinin ja hänen vaimonsa lisäksi 4-6 valmentajaa vuodenajasta riippuen.
Chinnarachilla treenaavien turistien taso on kirjava aivan aloittelijasta tolkun ottelijaan. Chin vie säännöllisesti ottelijoitaan matsaamaan Koh Phanganin lisäksi viereiselle Koh Samuin saarelle. Chinillä on entisenä huippuottelijana suhteet myös Thaimaan isoimpien stadioneiden promoottoreihin. Eli jos treenaajaan rahkeet riittävät, on Chinin kautta mahdollisuus päästä ottelemaan ihan Lumpineelle saakka.
Chinnarachilla treenit ovat ohjattuja ja treenituristi saa varmasti tasonsa mukaista opastusta. Parhaiten paikkaa voi suositella perusharrastajalle ja aloittelijalle. HC-treenaaja ei välttämättä viihdy, koska paikallisia ottelijoita salilla ei ole ja muiden turistien taso ei välttämättä tarjoa tasokasta harjoitus- sparri- ja lähiottelukumppania.
Chin oli muutama vuosi sitten valmentamassa Helsinki Thaiboxing Clubilla, joten hän ymmärtää hieman suomalaista mielenlaatua ja osaa vastata heidän treenitarpeisiinsa.
Thaimaassa treenaamisesta yleisesti
Thaimaassa treenaaminen ei tee kenestäkään automaattisesti lajitaitajaa tai supermiestä/naista. Varsinkin jos olet pidempää jo ollut lajin parissa, ei kannata kehityksen kannalta laittaa odotuksia liian korkealle. Olemmepa Thaimaassa pelkästään kiven kovalla treenireissulla tai sitten vain käymme muun lomailun ohessa treenaamassa, olemme kuitenkin lomalla. Lomalla Thaimaassa treenatessamme aivommekin ovat lomalla eikä arkivelvoitteet vaivaa mieltä. Tällöin treeniin pystyy keskittymään täysillä, joten siitä todennäköisesti saamme myös enemmän irti. Thaimaa on treenin lisäksi loistava paikka ihmisen olla. Ilmasto on ihanteellinen, ihmiset ovat mukavia ja hintataso on vielä nykyäänkin kohtuullisen edullinen. Vaikka asiat eivät länsimaalaisella täsmällisyydellä siellä toimikaan, toimii ne kuitenkin hyvin.
UKK
Tähän jutun loppuun vielä tiivistettynä usein kysytyt kysymykset:
K: Riittääkö tasoni / Olenko riittävän hyvä treenaamaan Thaimaassa?
V: Kyllä. Thaimaan treenisaleille ovat tervetulleita kaiken tasoiset treenaajat
K: Minne salille kannattaa mennä treenaamaan?
V: Yhtä tiettyä salia on hankala lähteä suosittelemaan. Salin valinta riippuu paljon treenitarpeistasi ja odotuksistasi. Oma suosikkini on Chinnarach Koh Phanganilla ja sitä siksi myös suosittelen.
Olen kirjoitellut thainyrkkeilyn treenaamisesta Thaimaassa vuosien varrella netissä eri foorumeille. Viikoittain saan kuitenkin kysymyksiä koskien tätä asiaa, niin lienee hyvä mahdollisuus siitä kirjoittaa myös tänne uutukaiseen blogiini. Julkaisen tämän jutun kahdessa eri osassa.
OMAT REISSUNI
Itse olen Thaimaassa käynyt 17 vuoden aikana reilut 30 kertaa. Parhaimpana tai pahimpana vuotena 2009, tein sinne neljä eri reissua. Pisimmät reissut ovat olleet reilu kahden kuukauden mittaisia ja ompa kerran tullut tehtyä sinne pidennetyn viikonlopun mittainen pikapyrähdyskin.
Ensimmäiset Thaimaan reissut meni pelkästään treenin merkeissä. Oman ottelijauran lopetettuani ja huomatessani miten Thaimaassa treenien hinnat nousivat ja homman kaupallistuessa, tuli muutaman vuoden stoppi treenireissuille. Reissuja tuli edelleen Thaimaahan säännöllisesti tehtyä, mutta ne olivat enemmän ”hupireissuja”. Näillä hupireissuillakin, kun Thaimaata kierrettiin milloin vuokra-autolla, milloin lentäen tai bussilla, tuli aina kuitenkin saleilla vierailtua. Tulipa aina satunnaisesti treenailtuakin.
Joskus laskin, että olin käynyt 38 eri salilla ja puolella niistä on tullut treenattua. Nyt listaan on tullut pari salia lisää.
Viimeisen reilu viiden vuoden aikana olen taas innostunut Thaimaan reissuillani päivittäinen treenaamaan ja rakkaus paikalliseen treenimeininkiin on syttynyt uudelleen.
Minä ja Kru Tia Sityodtongilla vuonna 2002(?)
THAINYRKKEILYSALIT
Thaimaassa thainyrkkeilysaleja on kaikkialla missä on ihmisiäkin. Suosituimmissa turistikohteissa, kuten esimerkiksi Phuketissa tai Pattayalla saleja on jopa kymmeniä.
Lomakohteiden salit ovat keskittyneet pelkästään turistien jumppauttamiseen, eikä välttämättä omaa, paikallista ottelijatuotantoa tällaisilla saleilla ole tai paikalliset ottelijat edustavat turistien joukossa pientä vähemmistöä.
Saleille ovat tervetulleita kaikki, tasoon ikään ja sukupuoleen katsomatta. Yleensä iso osa muista turisteista treenaa Thaimaassa ensimmäistä kertaa lajia, joten jos olet suorittanut Suomessa alkeiskurssin, olet jo varsin hyvällä tasolla moneen muuhun verrattuna.
Thaimaassa on yhä saleja jotka keskittyvät pelkästään paikallisten ottelijoiden treenauttamiseen. Tällaisille saleille löytää kuitenkin yleensä tiensä ainoastaan jonkun paikallisen suosittelemana tai ohjaamana. Tällaisilta saleilta ei löydy netti- ja somesivuja, valomainoksia tai muutakaan mikä kertoisi salin olemassaolosta. Ollessani Bangkokissa thaimaalaisen ystäväni, entisen huippuottelija Chinin kanssa, hän kävi näyttämässä minulle paria salia, joissa hän ottelijaurallaan oli treenannut. Salit olivat aikaisemmin näkemiini verrattuna todella vaatimattomia, pieniä, mutta niistä löytyi kaikki tarvittava kovaan treenaamiseen.
Itse tein ensimmäisen treenimatkani Thaimaahan 2000-luvun alussa Pattayalle, legendaariselle Sityodtongille. Minun aikanani saleilla on ollut aina muitakin turisteja treenaamassa, mutta tuolloin ensimmäisellä reissullani low-seasonin aikaan, olimme turisteina vähemmistönä thaimaalaisten ottelijoiden seassa. Se oli tietenkin silloin varsin eksoottinen kokemus.
Tuohon aikaan Thaimaassa treenaaminen oli suomalaisille thainyrkkeilijöille harvinaisempaa ja sitä pidettiin lajipiirissäkin hieman extreme-juttuna. Hyvänä esimerkkinä tästä, että ensimmäisen treenimatkani jälkeen minua huomattavasti kokeneemman salikisavastustajani valmentaja ei suostunut täysillä säännöillä käytävään otteluun.
TREENIT
Useimmilla turistisaleilla ei ole käytössä minkäänlaista salietikettiä. On kuitenkin kohteliasta treeneihin tullessa käydä valmentajat ja muut salin merkkimiehet tervehtimässä wai-tervehdyksellä. Samoin treeneistä lähtiessä kannattaa käydä valmentajat kiittämässä ja sanomassa heipat. Thaimaalaiset eivät odota ja edellytä länsimaalaisten tekevän wai-tervehdystä arkikäytössä. Suurta arvostusta ja kunnioitusta nauttiville henkilöille, kuten esimerkiksi munkeille tai appivanhemmille on syytä se tehdä. Netistä löytyy ohjeet, miten wai-tervehdys oikein tehdään ja miten eri lailla se tehdään eri arvoisille henkilöille. Hyvä myös mainita salin käytännöistä se, että älä mene salilla kehään ilman valmentajan lupaa, äläkä lampsi kengät jalassa saliin treenialueille.
Treenireissulle mukaan varusteiksi et välttämättä tarvitse mitään. Saleilla on myynnissä shortseja ja yhteiskäytössä olevia siteitä ja hanskoja löytyy myös. Jos olet aikeissa otella reissullasi, kannattaa mukaan ottaa hammassuojat ja alasuojat. Säärisuojia, kypäriä yms. on aivan turha raahata mukana. Itse olen tykännyt mukaan ottaa shortsit, siteet ja säkkihanskat.
Thaimaassa treenit ovat lähes kaikkialla samantyylisiä. Treenit kestävät kahdesta tunnista kahteen ja puoleen tuntiin. Treenitempo on rauhallisempi ja kaikki eri harjoituksen osa-alueet kestävät kauemmin kuin Suomessa. Lisäksi harjoittelu perustuu paljon vanhoihin uskomuksiin, tapoihin ja traditioihin, mitkä usein ovat ristiriidassa länsimaisen valmennustieteen kanssa.
Esimerkki tyypillisestä thaimaalaisesta harjoituksesta:
Alkulenkki / naruhyppely 30 min (jossain juostaan jopa 10 km lenkkejä)
Varjonyrkkeily 15 min
Säkkiharjoittelu 3-10 erää (erät voivat kestää jopa 10 min)
Padiharjoitus 3-5 erää (Thaimaassa vain valmentajat pitävät padejä. Treenaajat eivät toisilleen pidä niitä kuten Suomessa)
Kaikista irvokkaimmilla turistisaleilla on luovuttu osittain tai kokonaan tästä perinteisestä treenikuviosta ja on siirrytty ryhmäliikuntatunteihin, jotka muistuttavat enemmän kuntokeskusten ”boxfit-tunteja” kuin thainyrkkeilytreenejä.
Joissain paikoissa treenit ja jokainen treenin osa ovat hyvin tarkasti ohjattuja. Joissain paikoissa lenkit, alkulämmittely ja säkkiharjoitukset ovat omatoimisia ja ainoa varsinainen ohjattu osuus on valmentajan kanssa tehtävä padiharjoitus. Usein kuulee tarinoita, että kun sali on turistilta maksun saanut, pidetään treenaajalle hätäiset 3 erää padeja ja sen jälkeen turisti ”unohdetaan” säkille loputtomasti hakkaamaan.
Parasta antia treeneissä on, jos pääset sparraamaan tai lähiottelemaan paikallisten ottelijoiden tai valmentajien kanssa. Heitä ei kuitenkaan kiinnosta kolhia ja satuttaa itseään hölmön turistin kanssa touhutessa. Eli ota kevyesti, mahdollisimman teknisesti ja pyri noudattamaan sitä heidän thaimaalaista ”peliä”. Tätä noudattaessasi pääset varmasti toisenkin kerran heidän kanssa tekemään ja treenisi saa ihan uusia ulottuvuuksia.
Jos olet aikeissa otella reissullasi, saat yleensä enemmän huomiota ja ohjausta treeneissä. Otellessasi luonnollisesti edustat salia, joten he haluavat yleensä pitää huolen, että esiinnyt edukseni salin väreissä. Kannattaa lisäksi olla terveellä tavalla nöyrä ja näyttää omalla tekemiselläsi, että olet tosissasi treenaamassa. Thaimaalaisiin tekee vaikutuksen se mikä meihin suomalaisiinkin: Vaikka olet kuinka väsynyt tai rikki treeneissä ja vaikka tuntuu kuinka pahalta, ei periksi saa antaa. ”Big heart”, sanovat thaimaalaiset. ”Sisu” sanoisimme me samasta asiasta.
Suomessa on totuttu, että valmentajan rooli on kiertää ja korjata koko ajan virheitä. Mitä enemmän ja tarkemmin valmentaja virheitä korjaa, sitä parempi valmentaja hän. Moni odottaa tätä Thaimaassakin treenatessaan ja pettyykin, kun koko ajan ei joku ole korjaamassa. Toki Thaimaassakin virheisiin puututaan, mutta siellä uskotaan enemmän siihen, että satojen, tuhansien ja kymmenien tuhansien toistojen jälkeen olet vahvempi ja suorituksesi on parempi.
Yleinen huoli Thaimaahan ensimmäistä kertaa matkaavalla on, että tuleeko treeneissä ns. ”pataan”. Tämä huoli on aiheeton. Thaimaalaiset eivät halua, että maksava asiakas satuttaa itseänsä, joten äärimmäisen harvoin he laittavat kokemattomia treenituristeja keskenään sparraamaan. Muutoinkin Thaimaassa sparri on kevyttä, teknistä jossa haetaan ajoitusta ja kehitetään ”ottelusilmää”. Tämä juontaa juurensa siitä, että thaimaalaiset huippuottelijat ottelevat noin kolmen viikon välein. He, eivätkä heidän salinsa halua vaarantaa ottelusta saatavaa tilipussia ottamalla ylimääräisiä kolhuja kovassa sparrissa.
Thaimaalaiset eivät myöskään tarpeettomasti rääkkää tai höykytä treenituristeja treeneissä. Pitkän linjan thainyrkkeilyvalmentaja ja thaimaankävijä Pertti Nurmi puhui joskus, että vielä nykyäänkin thaimaalainen katsoo valkoista länsimaalaista ”ylöspäin” ja kestää aikansa, kun he tajuavat, että tuota voi kuten vertaistaan treeneissä kohdella. Lisäksi siinä varmasti vaikuttaa se, että he haluavat välttää sen, että turisti pahoittaa mielensä ja vie rahansa muualle. Eli jos tykkäät treenata kovaa ja että sinut viedään sinne limiteille saakka, kannattaa se tehdä sanoin ja omalla käytöksellä selväksi.
Parhaan hyödyn saat Thaimaan treenimatkastasi, kun treenin lisäksi pidät silmäsi ja korvasi auki ja pyrit ”elämään” lajia ja kaikkea sen ympärillä. Seuraat miten thaimaalaiset suhtautuvat lajiin, miten paikalliset treenaavat, ottelevat, käyt katsomassa salin väen kanssa matseja ja imet kaiken näkemäsi, kuulemasi ja haistamasi itseesi.
Seuraavassa osassa Treenimatkalle Thaimaahan 2/2 kirjoitan seuraavista aiheista:
Salin valinta
Treenien hinnat Thaimaassa
HC-treenaaja Thaimaassa
Otteleminen Thaimaassa treenireissulla
Sudenkuopat
Ensimmäisen Thaimaassa ottelemani matsin jälkeen Best Friend thainyrkkeilybaarissa Pattayalla vuonna 2000
Ajattelin aloittaa kirjoittamaan blogia. Eikös se ole semmoista naisten hommaa? Ja aiotko laittaa sinne vähäpukeisia kuvia itsestäsi? Näin kyseli muuan vääräleuka kaverini, kun kerroin tästä aiheesta hänelle.
Miksi sitten aikuinen mies, joka ei omaa suoranaista kirjoittamisen lahjaa, ei tykkää toistella liikuntaan ja terveelliseen elämään liittyviä kliseitä ja itsestään selvyyksiä ja joka ei halua muutenkaan halua nykyiseen maailmanmenoon ottaa liiaksi kantaa, alkaa kirjoittamaan blogia?
Kun urheilua, sen ilmiöitä ja sen päivittäisiä tapahtumia tulee seurattua niin sisältä kuin ulkoakin päin, herättää se päivittäin ajatuksia, vaikka ne entisen thainyrkkeilijän päässä eivät välttämättä muodostakaan mitään yhtenäistä ketjua tai että niissä sen enempää yhteiskunnallista merkitystä olisikaan. Nämä ajatukset kaipaavat kanavaa purkautua ja niitä olisi tarkoitus jakaa täällä blogissa.
En tule siis blogissani kirjoittamaan siitä kuinka ihana olo tulee kun aamun aloittaa smootiella tai siitä kuinka treenaamisesta on tullut minulle elämäntapa.
Perinteisestihän blogeja aletaan kirjoittamaan kovan innostuksen vallassa ja viimeistään kahden ensimmäisen postauksen jälkeen innostus hiipuu, kiinnostus ja aika kirjoittamiselle loppuvat. Eli jos luet tätä vuonna 2018 blogin ensimmäisenä postauksena niin minullekin kävi juuri niin.
